muisti palaa pätkien

Jotain muistui mieleen, mitä on ollut mielessä kirjoittaa. Ainakin siis se, että muistuipa mieleeni sanonta "sokea taluttaa rampaa" vai miten se mahtaa mennä, kun ulkona lähes sokea poika leikkii pyörätuolipojan kanssa. Keskuksen piha on vähän kalteva ja jyrkkenee talon vieressä. Siinä menee laatoitettu tie. Tämä lähes sokea poika siis työntää pyörätuolin ylimpään kohtaan, antaa vauhtia ja hyppää kyytiin. Pyörätuolipojan puhe on hidasta ja epäselvää, joten luulen, että ihan muistilla menee ohjaus. Aika villiä touhua, mutta vähiten niille tuntuu havereita sattuvan.

Niin ja venäläisen koulun alakerrasta paljastui vaate- ja tavaravarasto. En tiedä millä perustein kukakin mitäkin saa, mutta yks päivä koulun jälkeen tämä venäläisessä koulussa käyvä tyttö tuli luokasta paperin kanssa, jossa sitten ilmeisesti luki, mitä hän sieltä saa. Hän sai farkut ja saapikkaat. Aika hienot. Kai ne on jotain varastoylijäämiä tai jotain. Hienoa, että on tuollainen paikka. Siellä oli myös paljon peittoja ja jotain armeijan näköisiä makuupusseja.

Yks tyttö, jolla oli niska tuki muutama viikko sitten, kun se oli kaatunut tai jotain, käy nyt sairaalassa "Elektroterapiassa". Kiinnostaisi tietää, onko se ihan joku moldovalainen juttu, vai mitä. Päätä sillä sen jälkeen särkee, ois kiva myös päästä katsomaan, kun se saa sitä hoitoa. Se on samassa käytävässä fysioterapian kanssa. Kestää ehkä noin 20 minuuttia/ käynti.

Eilen töissä kävi partureita. Tai ehkä ne oli opiskelijoita. Ne leikkasi kaikkien lasten tukat. Tai melkein kaikkien. Kiva.

Sitten lisää uutta matskua eiliseltä. Taas tämä tomera 12-vuotias vähän komensi pienempiä seisoskelemaan kädet ylhäällä ties mistä syystä. Mä menin väliin ja yritin kysyä miksi ja tiesin, että yksi oli ainakin jo seissyt tosi pitkään. Sanoin, ettei enää tarvitse. Mutta eihän ne minua uskoneet ja tämä 12-vuotias vaan naureskeli vieressä. Mä sitten romahdin ja menin toimistoon itkemään. Teki niin pahaa ja samalla oli just kuullu tarkemmin lasten taustoista. Kun on ihan perseestä, mutta samalla ymmärtää, että kun tulevat vielä paljon perseemmästä, mut toivois, että olis sitten resursseja keskuksella oikeesti kohdata niitten lasten tarpeita, ettei ne enää siellä kasvais kierommiksi, kun jo ovat. No enivei. Kaks lasta tuli sitten toimistoon ja kysyi, miksi itken. Käskin ne pois ja olla hiljaa. Ne meni käytävään ja huusivat, että "Marjukka itkee". Työntekijät sitten tulivat sinne ja niistä toinen osaa vähän englantia. Meillä oli tosi hyvä keskustelu. Kerroin, mitä ajattelen ja miten tunnen ja he myös. Kerroin, että olin puhunut pomon kanssa ja kaikkea. Puhuttiin myös paljon tästä 12-vuotiaasta ja meidän ongelmista hänen kanssaan. Ilmapiiri oli ystävällinen ja ymmärtävä ja luulen, että asiat tästä menevät parempaan. Lupasivat jutella tämän 12-vuotiaan kanssa. Pyysin heitä kertomaan, että emme vihaa häntä, emmekä halua hänelle pahaa, mutta emme halua, että hän on paha pienille ja emme vain osaa kieltä. Kaikesta nyt kyllä tuntuu, että tämän 12-vuotiaan epäjohdonmukaisuus ja aggressiivisuus ei tee hyvää pienille, ja että hänellä on liikaa vastuuta. Jos ei tilanne parane, niin pitää ottaa asia jutuksi työntekijöiden kanssa.

Asiat siis pikkuhiljaa ja erilaisin kääntein rullaavat eteenpäin ja ehkä saa jotain tolkkua tästä touhusta. Mukava oli saada keskusteluyhteys työntekijöihin. Sanoivat myös olevansa tosi väsyneitä, kun tekevät pitkiä päiviä ja siksi kaiken pitää olla järjestyksessä, eikä leluja saa levitellä. Sanoivat kuitenkin, että on kiva, jos me järjestetään jotain lapsille. Leikki on kuitenkin niin tärkeää lapsille.

Eilen oli myös bileet. Tanssin hurjasti puolitoista tuntia, jonka  jälkeen olin niin hiessä, että oli pakko lähteä kotiin. Alkoi myös olla vähän liikaa porukkaa. Kiva oli tanssia ja kiva oli tulla ajoissa kotiin. Ja kiva oli myös kotiin tullessa vähän skypetellä Brysselin suuntaan :)

Yöllä oli satanut lunta maavalkoiseksi. Täällä ja Brysselissä.

Töksöti töks

Töistä tullessa mietin, miten paljon on kaikkea kirjoitettavaa ja että tänään varmasti kirjoitan blogiin. Nyt lyö pää tyhjää.

Ensinnäkin olen katsonut paljon Suomen uutisia. Nyt ottaa eniten päähän avoparilaki. Ensin hullua parnausta homoavioliitoista ja sitten oikeuksia vai velvollisuuksia ihmisille, jotka eivät ole mitään koskaan halunneet luvata. Menee aikalailla yli hilseen. Toivottavasti keväällä saadaan kasaan parempi porukka.

Myös silmänympärysvoiteelle olen uhrannut aikaa ja ajatuksia.

Joka tapauksessa kovasti on mieli Suomessa ja paluussa. Pitänee tunnustaa, että nyt kun meillä on mahdollisuus kaikilla käyttää nettiä samaan aikaan, eikä kukaan tule kinumaan johtoa keske skypetyksen, ovat keskustelut joskus venähtäneet ja vaeltaneet aika pitkälle kevääseen. Hassua ja erikoista.

Tänään kävin juttelemassa pomon kanssa. Olin sitä suunnitellut pitkään ja nyt samalla, kun allekirjoitutin marraskuun työtunnit kyselin vähän niitä näitä. Ensinnäkin selvisi joulun aikataulu. Sitten selvisi, että Eero saa tulla mukanani töihin, jos vaan haluaa. Selvisi, että voisimme lauantaisin mennä touhuamaan lasten kanssa ja pitää viikolla päivän vapaata.

Selvisi, että "kädet ylhäällä" tulisi olla vain rangaistus ihan oikeista asioista ja kestää aivan maksimissaan 5 minuuttia. Sen jälkeen se pomon mukaan on väärin, eikä enää aja tarkoitustaan. Ei ole tainnut ihan opit mennä perille työntekijöille asti. Myöskään ei ole oikein aina hoputtaa lapsia, vaan heidän pitäisi saada rauhassa harjoitella esimerkiksi vaatteiden vaihtoa. 

Hän oli kiitollinen havainnoistani ja lupasi ottaa puheeksi työntekijöiden kanssa. Ensimmäisenä hän oli kyselemässä nimiä. Sanoin, etten ole kiinnittänyt siihen huomiota. En oikeastikaan ole niin tarkkaan, että viitsisin mennä sanomaan, eikä se muutenkaan ole tarkoituksen mukaista. Opin siis, että pomo ainakin teoriassa ymmärtää ja on kanssani monesta asiasta samaa mieltä. Hieman pelkään hänen tapaansa ilmoittaa asioista työntekijöille ja sen vaikutuksia suhtautumisessa minuun... Opin myös, että toinen toimistotyöntekijöistä on lähtenyt ja yksi sossuista tekee sen hommia.

Keskiviikkona oli myös yhden kivan työntekijän viimeinen työpäivä. Työ on hänen mielestään liian raskasta, hän jää kotiin ja alkaa ehkä kielenkääntäjäksi (romania-venäjä).

Hah. Saimme myös uunin viimeviikolla. Se on ehkä syksyn isoin vitsi. Tarkempaa kuvausta voin luvata, jos joskus viitsin sitä yrittää käyttää. J kerran kokeili ja sen haistoi pari päivää.

Sukkia on yhdeksän paria valmiina ja seuraava yli puolenvälin. Enää kuudet sukat ja kahdet lapaset. Isot tytöt halusivatkin lapaset. En viitsinyt kieltää, mutta toivon, ettei muut nyt kuule siitä. Kyllä ne iloisia ovat, kun saavat jotain omaa kuitenkin.

Rupeaman puoliväli alkaa olla tosi lähellä.

Lista siitä, mitä haluan tehdä, kun palaan Suomeen

- Leipoa sämpylöitä

- Käydä Jyväskylässä

- käydä Timessä, Katriinassa ja Ilokivessä

- Tehdä uuniruokia

- Katsoa telkkaria

- Tanssia vapautuneesti

- Lukea sanomalehtiä

- Käydä lenkillä ilman henkkareita

- Juoda kraanavettä

- Asua kämpässä, jossa kukaan ei polta mitään

- Käydä uimassa

- Nukkua pehmeässä sängyssä

- Hankkia pimentävät verhot

- Käyttää vedenkeitintä

- Keittää kahvia

- Pitää kaikkia niitä vaatteita, jotka ei ole mukana

- Hiihtää

- Soitella ihmisille spontaanisti*

- Käyttää verkkareita. Myös ihmisten ilmoilla.

- Saunoa hartaasti**

- Mennä metsään

- Leikkiä lasten kanssa, jotka puhuvat samaa kieltä

- Käydä suomalaisessa kirjastossa

- Pelata bandua. Ja aliasta. Ja eläinääntelypeliä.

- Olla hyvässä seurassa

- Olla oma pönttö itseni

- Hankkia töitä

- Olla töissä, jossa kaikki ei huuda kaikille

- Ennakoida ja suunnitella jotain asioita

- Ikävöidä Moldovan torien kasvisvalikoimia ja niiden edullisuutta ja maukkautta

- Juoda maitoa
- Silittää puhtaat lakanat rapsakoiksi

*tätä on ollut ihan sika ikävä. Monesti kun kävelee jossain tai jotain tapahtuu, haluaisi soittaa jollekin. Vaikka Suomessakaan ei oikein koskaan soita kenellekään. Keväällä soitan. Aika moni on ollut mielessä. Paljon ihmisiä, joista ei ole kuullut aikoihin. Etenkin entiset kämppikset Liisa, Raija, Ella ja Assi. Eero. Sitten tietenkin Suvi ja Ullis. Mikko. Salla, Minttu, Marja ja Venla. Marika ja Johanna. Serkut. Veljet. Vanhemmat. Monica, Anniina ja Juho. Tiina, Maria ja Ellu. Joskus jopa Simomatti. Johanna. Ahti.

** Voisin ehkä tehdä sellaisen henkilökohtaisen saunamaratonin. Montako saunaa siihen tarvitaan? Voin saunoa kotisaunassa, linja-auton saunassa, Arton ja Suvin saunassa, Lutakon siunatussa tilassa, Ulliksen ja Markon saunassa, Tampereen saunassa, Tiinan talon saunassa, jossain ulkosaunassa, serkkujen saunoissa. Uimahallien saunoissa, en sauno. En ehkä punttisalienkaan.

Hanki elämä!

Kuten viime tekstissä jo mainitsin alkaa ikävää esiintyä. Turhauttava työ, ei juurikaan saman henkisiä kavereita, kämppisten erihenkisyys, järjestön toimimattomuus ja yleisesti maan lyhytjänteinen toimintatapa rasittavat ja olisi aika paljon kivempi olla Suomessa läheistensä kanssa oikeassa työssä ja omassa kodissa.

Puoliväli alkaa olla tosi lähellä, olen siis ehtinyt olla täällä jo kohta kolme kuukautta ja vain saman moiset edessä. Tähän asti aika on mennyt nopeasti, vaikka en ole edes tehnyt juuri mitään, joten ajattelin vauhdittaa ajan kulkua hankkimalla elämän.

Elämän hankinnassa tähän mennessä suoritetut toimet:
1. Kirjastokortti kansalliseen kirjastoon.
2. Ilmottautuminen osallistua toiseen projektiin.
3. Tekstailu ihmisille, joita en ole tavannut aikoihin.
4. Osallistuminen avoimen yliopiston elokuvaan.
5. ... ja sen sijaan, että olisin tullut suoraan kotiin, meninkin kahden muun vapaaehtoisen kanssa vielä hetkeksi istumaan kreikkalaiseen ravintolaan.
6. Tarvikkeiden ostaminen erilaisien englantia opettavien pelien askarteluun.
7. Olla töissä pidempään.

Nämä toimenpiteet ovat johtaneet ainakin kahteen (2) netittömään päivään viimeisen viikon aikana. Eväiden tekeminen on auttanut siinä, että voi mennä jonnekin suoraan töistä, koska kotiin tuleminen on aikaa vievää, eikä sitten enää jaksa lähteä mihinkään. Tässä auttaa siis myös kirjastokortti - on paikka, johon voi mennä opiskelemaan, eikä tarvitse vain haahuilla kaupungilla.

Elämän hankinnan lisäksi loppuaikaa uskon vauhdittavan luonani vierailevat henkilöt, jotka rytmittävät aikani lyhyiksi pätkiksi. Noin neljän viikon päästä saapuu yksi joka viipyykin hyvän tovin ja hänen lähdöstään ei sitten olekaan taas kuin nelisen viikkoa seuraavien saapumiseen, jonka jälkeen palvelusta onkin jäljellä enää kolmisen viikkoa.

ps. Salla, mä oon kerännyt aika paljon "tällaista on Moldovan muoti" -kuvia, mutta kun pitäs vaan jaksaa ladata niitä kuvia. Mä jään aika sanattomaksi sen edessä.

identiteestistä ja p*skan tasapainosta.

On ollut vähän taukoa, sori. Ja nyt tulee tietenkin turhan pitkä teksti. Sori.

Maanantai-aamulla palauduin kotiin tervehdysreissultani Länsi-Eurooppaan. Aamu-unien jälkeen toiveissa järkevää tekemistä projektissa, nimittäin nyt jos joskus kaivataan sitä motivaatiota. Miksi olla eripuolilla Eurooppaa, jos kummallakaan ei ole sisältörikasta tekemistä, jotain, mitä ei voisi tehdä Suomesta tai yhdessä jossain. Alkuviikosta olin valmis lähtemään kotihengettäreksi Brysseliin, työviikko oli kuitenkin mukava ja kun ei taida olla edes kuutta viikkoa jälleennäkemiseen, niin eiköhän sitä taas jaksa.

Sähköpostiin oli onneksi tullut yhdeltä toiselta vapaaehtoiselta pyyntö auttaa jossain maahanmuuttajien lasten tapahtuman järjestämisessä. Kohta alkaa muutenkin olla puoliväli projektissa eli aika ”väliaika arvioinnille”. Sitä tuskin kukaan tulee tarjoamaan, mutta aion pyytää sitä ja ehdottaa erilaisia juttuja, joita voisin lasten kanssa tehdä; esimerkiksi maantietoon ja englantiin liittyviä tuokioita.

Reissu oli siis loistava ja avasi silmäni taas enemmän sille, miten kivaa elämä toisaalta voikaan olla. Syyskuussa tänne saapuessa pukkasi identiteettikriisiä ja kaipasin omaa aikaa, mutta nyt haluaisi vaan olla toisen kanssa. Kun keväällä todellisuus iskee ihan kotisuomessa, kun ei olekaan enää se ulkomaille hinkuva sinkkuopiskelija, niin katsotaan, millainen kriisi pukkaa päälle. Perjantai-illan pippaloissa kuulin monen sanovan, että tuli Moldovaan, kun halusi pois kotimaastaan ja haluaa vielä tuonne ja tänne tekemään sitä ja tätä. Hymyilin hiljaa ja mietin, että minä haluan vaan Suomeen enkä minnekään muualle tekemään mitään. Olen ilmeisesti saanut mennä tarpeeksi ja tyydyttää menemisen haluni, niin saa rauhassa sitten keskittyä työhön ja ihmisiin Suomessa. Eeron kanssakin oltiin just siitä puhuttu ja päätimme myös panostaa lähitulevaisuudessa kotimaanmatkailuun. Onhan se ympäristöystävällisempääkin. Ja kartuttaa kotimaan taloutta.

Paskan tasapainosta on puhuttu useasti ainakin Sohwilla. Myös elämänhuoltoryhmässä ja jo lukiokavereiden kanssa taisimme keskustella kyseisestä ilmiöstä. Eli jotta paskan tasapaino toteutuisin niin, loistavalla reissulla piti tietenkin olla paska alku. Tulin siis huijatuksi Bukarestissa.

Voi sitä olla aika äärimmäisen tyhmä. Kaikki kuitenkin on kunnossa ja tulipa opittua täydellisen huijauksen resepti.

Olin siis Bukarestin juna-asemalla, jonne olin viemässä rinkkaa säilöön ja etsimässä mahdollista kaupungin karttaa. Kaupunki oli ollut koko aamun ihmeen hiljainen ja olin pikkasen kummissani, mitä kaupungissa oikein tapahtuu. Romanialainen kaverini oli puhunut talouskriisistä ja lakoista ja miten on kyllästynyt niihin. Tietynlaisessa uutispimennossa (silloin tällöin katon Suomen uutiset) en tiennyt asiasta enempää. Olin äärimmäisen väsynyt ja mielessä oli vain päästä Eeron luo. Olin lukenut wikipediasta, miten pääsen lentokentälle, mutta en ollut varma, onko tieto tuoretta ja paikkansa pitävää. En ollut nähnyt yhtään auki olevaa rahanvaihtopaikkaa (Moldovassa rahanvaihtoa on ihan joka paikassa ja kurssit selvästi näkyvissä).

Mielessä oli ystävälliset kadun miehet Sighisoarasta ja Brasovista, sekä jotenkin helpottunut olo siitä, että on EU:n alueella ja ne harvat ihmiset jotka näin, näyttivät normaaleilta, eikä ylipynttäytyneiltä. Ilman rinkkaa olisin voinut mennä paikallisesta – tunne jota ei Moldovassa koe. Samalla olen kuitenkin tottunut Moldovaelämään, missä mikätahansa auto voi olla taksi eikä kuitteja saa mistään.

Olin siis otollisessa tilassa, kun ystävällinen mies tuli juttelemaan minulle aseman lähistöllä. Hän totesi ensimmäiseksi, että asema on todella vaarallista aluetta, enkä saisi olla siellä yksin. Edellisellä viikolla siellä oli kuulemma tapettu yksi mies, levottomuuksissa, jotka liittyivät talouskriisiin ja lakkoiluun. Lähellä on kuulemma myös vaarallinen romanien asuinalue (tiesin, että ne voi oikeesti olla vaarallisia). Aloin kävellä bussipysäkille ja ajattelin mennä keskustaan. Hän kysyi, oliko hotellini keskustassa ja kun sanoin jatkavani sieltä sitten lentokentälle hän ”panikoi”. Sanoi, että lakon ja mielenosoituksen vuoksi keskustasta ei enää iltapäivällä (kello oli tuolloin jotain 12) pääsisi minnekään, kun liikenne tukkeutuisi. Olisi parasta ottaa taksi. Hän kertoi, mistä löydän taksitolpan ja että kannattaisi ottaa taksi turistipuistoon. Hän kertoi myös hinnoista ja lein kurssista ja kaikesta todella sekavasta, jota en ihan tarkkaan muista, kun alkoi paniikki siitä, etten ehkä pääsisikään Eeron luokse. Hän tuli mukaan taksiin, näyttämään, mihin minun pitäisi mennä. Matkalla pysähdyttiin automaatille, koska minulla ei olisi tarpeeksi rahaa taksiin jne. He (auttajamies ja taksikuski) kertoivat, paljonko minun tulisi nostaa. Kun epäilin summaa liian suureksi, "auttajamies" ensinnäkin suuttui ja loukkaantui, että epäilin häntä, kun hän vain halusi auttaa. Ja toiseksi kysyi näyttikö hän siltä, että tarvitsisi rahojani. Sen lisäksi he sanoivat, että en maksa sanojen vaan mittarin mukaan ja näyttivät minulle taksin mittaria, jossa oli suurin piirtein heidän sanomansa summa. Olin ymmälläni ja melko varma, että he huijaavat, mutta en kuitenkaan ihan varma. Enkä siis tiennyt, että he tuntevat toisensa etukäteen.

Päätin, että mieluummin menetän rahaa ja pääsen turvallisesti pois heidän luotaan ja lentokentälle ja Eeron luo, kun alan väittämään vastaan. Silloin en keksinyt tietenkään mitään niin järkevää, kuin soittaa Bukarestin Suomen suurlähetystöön tms. Ohikulkijoita ei siinä kohtaa ollut, vaikka ei oltu edes kaukana keskustasta. Missään vaiheessa ei varsinaisesti ollut uhkaavaa, mutta en halunnut sen enempää koetella. He eivät siis edes halunneet kaikkia nostamiani rahoja vaan ainoastaan sen, mitä mittari näytti. Menetin jonkin verran rahaa. Moldova-budjetissa paljon, mutta reissun kustannuksiin tai Suomen tulo-meno tasoon verrattuna ei niinkään paljon, ja mikä tärkeintä – vaan rahaa.

Asiat saivat taas perspektiiviä. Raha on rahaa, v*tuttaa toki, mutta kun on elämässä tärkeämpääkin sisältöä, niin ei sitä voi kun taas seuraavaksi olla järkevämpi. Ja säilyi siis paskan tasapaino ja ymmärsin, että mikään raha ei voi korvata omaa turvallisuutta tai rakkaan luokse pääsemistä.

Rationaalinen ajattelu tuli siis mieleen liian myöhään. Lentokentällä soitin suurlähetystöön ja koitin tehdä rikosilmoitusta paikallisten poliisien kanssa, mutta koska ei ollut kuittia, ei rekisterinumeroa eikä mitään, enkä ehtinyt enää lähteä takaisin asemalle tunnistamaan kundeja, niin rikosilmoitusta ei voitu tehdä, eli ei auta vakuutukset.

Jotenkin kaiken vielä kietoo yhteen se, että Brysseliin päästessämme luin facebookista, että kaveriltani oli ryöstetty lähes koko omaisuus Etelä-Amerikassa, myöhemmin selvisi, että toiselta kaverilta oli pöllitty lompakko Hollannissa. Moldovaan palatessani kämppikseni kertoi ostaneensa kalliin polkupyörän – joka oli varastettu seuraavana päivänä, vaikka hän oli lukinnut sen jykevällä lukolla rappukäytävän patteriin, niin ettei se edes näkynyt sieltä… Tekeville ja meneville sattuu, mutta aina voisi olla järkevämpi ja maltillisempi ja varovaisempi ja kaikkea.

Paluumatka sujui siis hyvin ja näin Bukarestissa vaihtoajan kaveria, eli olin hyvissä käsissä. Olen myös pysytellyt kiireisenä ja koittanut nähdä ihmisiä, mutta kyllä se ikävä aina välillä iskee. Ikävä on erityisesti Eeroa, mutta välillä myös Suomea, kavereita, perhettä, Jyväskylää, kraanavedenjuontia jne.

Päivitän Moldova-arjen kulkua joskus viikolla.

ps. Täällä on ollut koko viikon päivisin t-paita kelit! Aika ihkua!!!