identiteestistä ja p*skan tasapainosta.

On ollut vähän taukoa, sori. Ja nyt tulee tietenkin turhan pitkä teksti. Sori.

Maanantai-aamulla palauduin kotiin tervehdysreissultani Länsi-Eurooppaan. Aamu-unien jälkeen toiveissa järkevää tekemistä projektissa, nimittäin nyt jos joskus kaivataan sitä motivaatiota. Miksi olla eripuolilla Eurooppaa, jos kummallakaan ei ole sisältörikasta tekemistä, jotain, mitä ei voisi tehdä Suomesta tai yhdessä jossain. Alkuviikosta olin valmis lähtemään kotihengettäreksi Brysseliin, työviikko oli kuitenkin mukava ja kun ei taida olla edes kuutta viikkoa jälleennäkemiseen, niin eiköhän sitä taas jaksa.

Sähköpostiin oli onneksi tullut yhdeltä toiselta vapaaehtoiselta pyyntö auttaa jossain maahanmuuttajien lasten tapahtuman järjestämisessä. Kohta alkaa muutenkin olla puoliväli projektissa eli aika ”väliaika arvioinnille”. Sitä tuskin kukaan tulee tarjoamaan, mutta aion pyytää sitä ja ehdottaa erilaisia juttuja, joita voisin lasten kanssa tehdä; esimerkiksi maantietoon ja englantiin liittyviä tuokioita.

Reissu oli siis loistava ja avasi silmäni taas enemmän sille, miten kivaa elämä toisaalta voikaan olla. Syyskuussa tänne saapuessa pukkasi identiteettikriisiä ja kaipasin omaa aikaa, mutta nyt haluaisi vaan olla toisen kanssa. Kun keväällä todellisuus iskee ihan kotisuomessa, kun ei olekaan enää se ulkomaille hinkuva sinkkuopiskelija, niin katsotaan, millainen kriisi pukkaa päälle. Perjantai-illan pippaloissa kuulin monen sanovan, että tuli Moldovaan, kun halusi pois kotimaastaan ja haluaa vielä tuonne ja tänne tekemään sitä ja tätä. Hymyilin hiljaa ja mietin, että minä haluan vaan Suomeen enkä minnekään muualle tekemään mitään. Olen ilmeisesti saanut mennä tarpeeksi ja tyydyttää menemisen haluni, niin saa rauhassa sitten keskittyä työhön ja ihmisiin Suomessa. Eeron kanssakin oltiin just siitä puhuttu ja päätimme myös panostaa lähitulevaisuudessa kotimaanmatkailuun. Onhan se ympäristöystävällisempääkin. Ja kartuttaa kotimaan taloutta.

Paskan tasapainosta on puhuttu useasti ainakin Sohwilla. Myös elämänhuoltoryhmässä ja jo lukiokavereiden kanssa taisimme keskustella kyseisestä ilmiöstä. Eli jotta paskan tasapaino toteutuisin niin, loistavalla reissulla piti tietenkin olla paska alku. Tulin siis huijatuksi Bukarestissa.

Voi sitä olla aika äärimmäisen tyhmä. Kaikki kuitenkin on kunnossa ja tulipa opittua täydellisen huijauksen resepti.

Olin siis Bukarestin juna-asemalla, jonne olin viemässä rinkkaa säilöön ja etsimässä mahdollista kaupungin karttaa. Kaupunki oli ollut koko aamun ihmeen hiljainen ja olin pikkasen kummissani, mitä kaupungissa oikein tapahtuu. Romanialainen kaverini oli puhunut talouskriisistä ja lakoista ja miten on kyllästynyt niihin. Tietynlaisessa uutispimennossa (silloin tällöin katon Suomen uutiset) en tiennyt asiasta enempää. Olin äärimmäisen väsynyt ja mielessä oli vain päästä Eeron luo. Olin lukenut wikipediasta, miten pääsen lentokentälle, mutta en ollut varma, onko tieto tuoretta ja paikkansa pitävää. En ollut nähnyt yhtään auki olevaa rahanvaihtopaikkaa (Moldovassa rahanvaihtoa on ihan joka paikassa ja kurssit selvästi näkyvissä).

Mielessä oli ystävälliset kadun miehet Sighisoarasta ja Brasovista, sekä jotenkin helpottunut olo siitä, että on EU:n alueella ja ne harvat ihmiset jotka näin, näyttivät normaaleilta, eikä ylipynttäytyneiltä. Ilman rinkkaa olisin voinut mennä paikallisesta – tunne jota ei Moldovassa koe. Samalla olen kuitenkin tottunut Moldovaelämään, missä mikätahansa auto voi olla taksi eikä kuitteja saa mistään.

Olin siis otollisessa tilassa, kun ystävällinen mies tuli juttelemaan minulle aseman lähistöllä. Hän totesi ensimmäiseksi, että asema on todella vaarallista aluetta, enkä saisi olla siellä yksin. Edellisellä viikolla siellä oli kuulemma tapettu yksi mies, levottomuuksissa, jotka liittyivät talouskriisiin ja lakkoiluun. Lähellä on kuulemma myös vaarallinen romanien asuinalue (tiesin, että ne voi oikeesti olla vaarallisia). Aloin kävellä bussipysäkille ja ajattelin mennä keskustaan. Hän kysyi, oliko hotellini keskustassa ja kun sanoin jatkavani sieltä sitten lentokentälle hän ”panikoi”. Sanoi, että lakon ja mielenosoituksen vuoksi keskustasta ei enää iltapäivällä (kello oli tuolloin jotain 12) pääsisi minnekään, kun liikenne tukkeutuisi. Olisi parasta ottaa taksi. Hän kertoi, mistä löydän taksitolpan ja että kannattaisi ottaa taksi turistipuistoon. Hän kertoi myös hinnoista ja lein kurssista ja kaikesta todella sekavasta, jota en ihan tarkkaan muista, kun alkoi paniikki siitä, etten ehkä pääsisikään Eeron luokse. Hän tuli mukaan taksiin, näyttämään, mihin minun pitäisi mennä. Matkalla pysähdyttiin automaatille, koska minulla ei olisi tarpeeksi rahaa taksiin jne. He (auttajamies ja taksikuski) kertoivat, paljonko minun tulisi nostaa. Kun epäilin summaa liian suureksi, "auttajamies" ensinnäkin suuttui ja loukkaantui, että epäilin häntä, kun hän vain halusi auttaa. Ja toiseksi kysyi näyttikö hän siltä, että tarvitsisi rahojani. Sen lisäksi he sanoivat, että en maksa sanojen vaan mittarin mukaan ja näyttivät minulle taksin mittaria, jossa oli suurin piirtein heidän sanomansa summa. Olin ymmälläni ja melko varma, että he huijaavat, mutta en kuitenkaan ihan varma. Enkä siis tiennyt, että he tuntevat toisensa etukäteen.

Päätin, että mieluummin menetän rahaa ja pääsen turvallisesti pois heidän luotaan ja lentokentälle ja Eeron luo, kun alan väittämään vastaan. Silloin en keksinyt tietenkään mitään niin järkevää, kuin soittaa Bukarestin Suomen suurlähetystöön tms. Ohikulkijoita ei siinä kohtaa ollut, vaikka ei oltu edes kaukana keskustasta. Missään vaiheessa ei varsinaisesti ollut uhkaavaa, mutta en halunnut sen enempää koetella. He eivät siis edes halunneet kaikkia nostamiani rahoja vaan ainoastaan sen, mitä mittari näytti. Menetin jonkin verran rahaa. Moldova-budjetissa paljon, mutta reissun kustannuksiin tai Suomen tulo-meno tasoon verrattuna ei niinkään paljon, ja mikä tärkeintä – vaan rahaa.

Asiat saivat taas perspektiiviä. Raha on rahaa, v*tuttaa toki, mutta kun on elämässä tärkeämpääkin sisältöä, niin ei sitä voi kun taas seuraavaksi olla järkevämpi. Ja säilyi siis paskan tasapaino ja ymmärsin, että mikään raha ei voi korvata omaa turvallisuutta tai rakkaan luokse pääsemistä.

Rationaalinen ajattelu tuli siis mieleen liian myöhään. Lentokentällä soitin suurlähetystöön ja koitin tehdä rikosilmoitusta paikallisten poliisien kanssa, mutta koska ei ollut kuittia, ei rekisterinumeroa eikä mitään, enkä ehtinyt enää lähteä takaisin asemalle tunnistamaan kundeja, niin rikosilmoitusta ei voitu tehdä, eli ei auta vakuutukset.

Jotenkin kaiken vielä kietoo yhteen se, että Brysseliin päästessämme luin facebookista, että kaveriltani oli ryöstetty lähes koko omaisuus Etelä-Amerikassa, myöhemmin selvisi, että toiselta kaverilta oli pöllitty lompakko Hollannissa. Moldovaan palatessani kämppikseni kertoi ostaneensa kalliin polkupyörän – joka oli varastettu seuraavana päivänä, vaikka hän oli lukinnut sen jykevällä lukolla rappukäytävän patteriin, niin ettei se edes näkynyt sieltä… Tekeville ja meneville sattuu, mutta aina voisi olla järkevämpi ja maltillisempi ja varovaisempi ja kaikkea.

Paluumatka sujui siis hyvin ja näin Bukarestissa vaihtoajan kaveria, eli olin hyvissä käsissä. Olen myös pysytellyt kiireisenä ja koittanut nähdä ihmisiä, mutta kyllä se ikävä aina välillä iskee. Ikävä on erityisesti Eeroa, mutta välillä myös Suomea, kavereita, perhettä, Jyväskylää, kraanavedenjuontia jne.

Päivitän Moldova-arjen kulkua joskus viikolla.

ps. Täällä on ollut koko viikon päivisin t-paita kelit! Aika ihkua!!!