Järjestelyä

Siirsin laidassa olleet kuvat Kuvia-sivulle. Siellä nyt enemmänkin matkustelukuvia sekä kuvia Kishinevin keskustorilta. Kuvat on suurinpiirtein kronologisessa järjestyksessä alhaalta ylöspäin. Alhaalla asettelu on anuksesta, kun en osaa lisätä kuvia sinne väliin kivasti, eikä se anna laittaa kuvatekstejä ja sellaista. Krakova-kuvia tulee vielä lisää ja sitten vain ajanmukaista päivitystä ylös, ellen keksi jotain kikkaa saada ne järkevämpään järjestykseen.

Pe curând!

ps. Aurinko paistaa ja on sika kuuma.

pps. Suomalaisten määrä pysyy vakiona - tänään lähtee Niko ja näen ensikertaa perjantaina saapuneen Tarun, joka todennäköisesti tulee töihin samaan paikkaan kanssani.

Orheilul vechi - luostari, vuohia ja rauhaa

Viikko sitten päätettiin J:n kanssa, että sunnuntaina tehdään retki jonnekin. Viikolla päädyttiin Baltiin, joka vaihtui lauantai-iltana lähempänä olevaan Orhein pikkukaupunkiin ja kun katsahdettiin Blue Planetin opasta vähän tarkemmin, päädyttiin menemään vanhaan Orhein, eli Orheilul Vechiin, jota kuvattiin Moldovan kauneimmaksi nähtävyydeksi ja jossa on vanha luostari. Mukaan lähtisivät myös vapaaehtoiset Pia, Peo ja Elise.

Sunnuntaiaamuna olimme J:n kanssa ajoissa sopimassamme paikassa, kun toiset ilmoittivat myöhästyvänsä. Sitten vielä piti etsiä hyväkurssinen paikka rahanvaihdolle. Huomasimme J:n kanssa taas, miten samanlaisia olemme; inhoamme myöhästelyä ja viimetipan järjestelyjä. Jos on päätetty tavata puoli yhdeksältä jossain, niin varaudutaan pahimpaan, lähdetään ajoissa ja rahat on vaihdettu viimeistään edellisenä päivänä.

Olimme suotuisia kanssamatkaajille. Löysimme keskusasemalle ja sieltä minibussin joka lähtisi Orheilul Vechiin 10.20. Meillä oli siis tunti aikaa. Toteutin pitkäaikaisen unelmani ja leikin turistia keskustorilla. Tavalliset paikat jää usein kuvaamatta ja kun niihin tottuu, ei niitä enää edes ajattele kuvata. Nyt on sekin sitten hoidettu. Oltiin takaisin minibussilla hieman ennen kymmentä, saatiin paikat. Loppujen lopuksi kaikki sai paikat, eikä kukaan edes istunut jakkaralla. Muutama lyhyempimatkalainen välillä seisoskeli käytävällä… Matkaa oli siis joku 50 kilometriä ja veikkailimme, kauanko se kestäisi. Tie oli hyvä ja tasaisehko, vain lopussa hieman kiemurainen ja jyrkkä. Oltiin siis perillä puolessatoista tunnissa.

Matkalla katselin ohi vilisevää aurinkoista maalaismaisemaa ja kuuntelin radiosta kaikuvaa paikallista musiikkia, jota harvoin kuulee, kun aina soi tekno tai poppi. Ekaa kertaa täällä ollessa sellanen onnen tunne valtasi mut. Hymyilin tyhmästi ja mietin, että oon aika onnekas. Käännyin sanoakseni J:lle, että oli hyvä idea lähteä maalle Baltin sijaan, mutta hän ehti ensin sanomaan, että hänestä tuntuu jotenkin tosi onnelliselta.

Bussissa tutustuttiin kahteen venäläisamerikkalaiseen reppureissaajaan ja heidän Ukrainassa vapaaehtoistyössä olevaan kaveriin. Heidän venäjänkielensä ansiosta saatiin selko, että bussi takaisin Kishineviin lähtisi neljältä.

Paikka oli hieno (kuvat puhukoon puolestaan), päivä loistavan aurinkoinen sopivalla tuulella. Mutta parasta oli hiljaisuus ja luonnon äänet. Raitisilma. Jukkapojan ”Hän haluu huussin” soi päässä - taidan tosiaan olla sielultani maalaislapsi. Onneksi Suomessa löytyy luontoa kaupungeistakin, mut kyllä ihan maalaiselämäkin olis poikaa. Paitsi että niitä kärpäsiä ei oikein jaksais. Käveltiin luostarilta jokipenkkaa kylään. Vastaan tuli lehmiä, vuohia ja hanhia. Ois kyllä aika paljon hienompaa ja asua maalla täälläkin, mut siellä pitäs vissiin ihan itsenäisesti lähteä alottaa jotain projektia tai vaan kuoria maisseja mummojen kanssa… Talven tujut pakkaset vois tietenkin karistaa maalaisromantiikan jonnekin aika kauas.

Piha.

Jokiranta. Takana ylhäällä luostari.

Vastaan tulleet vuohet.

Mummoja.

Päivän päätteeksi oltiin kaikki tyytyväisiä reissuun. Mentiin ajoissa pysäkille ja siellä se pikkubussi jo odottelikin. Kolme paikkaa jäljellä. Loppujen lopuksi varmaan kymmenen tyyppiä seiso ja ihmeteltiin, meinataanko mennä näin koko matka takasin Kishineviin. Minibussi kuitenkin ajoi vaan luostarille, jossa siirryttiin kaikki isompaan linja-autoon. Me saatiin kaikki istumapaikat, mutta kyllä sielläkin kokoajan joku seisoi… Lähtö oli mielenkiintoinen. Liikkeelle lähtiessämme tajusin, miten vinossa auto oli ja sanoin J:lle, että oli hauska tutustua, jos emme selviä matkasta. J haukkui mua pessimistiseksi. Ensimmäisenä edessä oli ylämäki. Linja-auto pysähtyi. Kuski meni ulos hetkeksi, tuli takaisin, sai auton takaisin käyntiin ja ajoi 10m. Linja-auto sammui taas. Sama toistui vissiin neljästi. J pyörsi puheitaan. Mua nauratti. Päästiin mäki ylös ja sen jälkeen paluumatka sujui hyvin.

Aivan älyttömän väsynyt voi olla tuollaisen päivän jälkeen, vaikka kotona oltiin jo ennen kuutta. Kiva, kun pystyy tekemään päivä reissun noin kauniille alueelle ja ottamaan vähän etäisyyttä kaupungin meluun. Samalla vähän selkeni myös, mistä kaikki torin vihannekset, hedelmät, juustot ja niitä myyvät mummon ovat peräisin.

C niinkuin Ciocana!! H niinkuin the heromans!

Ciocana on siis kaupungin laitamilla oleva kaupunginosa, joita täällä on siis varsinaisesti viisi. Ciocanaa erottaa kaupungista toiselta puolelta metsä ja toiselta jonkinlainen tehdasalue. Metsässä käytiin tänään ekaa kertaa lenkillä J:n kanssa. Aika kivoja polkuja, piknik-paikkoja ja jopa ulkoilmapunttis löytyi yllätykseksemme. Samaisen metsän laitamilla käytiin toisesta suunnasta jo Eeron kanssa ja nähtiin vaan pahasti liattu lampi.

Tehdasalueeseen tutustuin edellispäivänä kun koitin uutta trollikkaa. Kesti pitkään, mutta oli kiva nähdä vähän uusia alueita kaupungista. Perustrollikkamatka keskustasta tänne siis kestää 20-35 minuuttia ja niitä menee usein.

Hyvänä puolena on se, että ultimatetreenit ja halpa tori on ihan vieressä.

Meidän talo

Ciocanan pääkatu näkyy parvekkeelta ja mun ikkunasta.

Kämpässä on siis keittiö, josta on kuvaa jo siivouspäivältä, eteinen, käytävä, neljä huonetta, pesuhuone, vessa ja siivouskomero. Mun, J:n ja T:n huoneesta näkyy viereiselle Mircea del Batrinin Bulevardille, keittiöstä ja Q:n huoneesta sisäpihalle.

Talomme sisäpihan puolelta

Rappukäytävä, postilaatikot ja hissi ovat... no tässä

Sisäänkäynti, kotiin löysi ennen seuraamalla kylttiä "carne", "liha", mutta se kauppa tais nähdä loppunsa.

Meidän talossa on erityisen hyväkuntoiset postilaatikot! Meidän on tuo iso erikseen äärivasemmalla.

Tässä kuvassa ei näy yhtään kakkaa. (pissa haisee kyllä)

Ovi meidän asuntoon.

(hissin kuva tulee myöhemmin.)

Meidän kerroksessa on onneksi ovi auki parvekkeelle, josta pääsee kulkemaan hissin puolelta porraskäytävään, joten niinäkin aamuina, kun hissi ei toimi, pääsee töihin.

Huoneeseen siirsin tänään Q:n huoneesta telkkaripöydän, niin ei tartte säilyttää kaikkia tavaroita lattialla, jotka eivät pöydälle ja kaappiin sovi. Myös patjan siirsin sängylle, joka kyllä natisee uhkaavasti, että kattoo nyt, miten sen homman kanssa toimii. Teippasin myös muutaman Suomessa tulostamani kuvan ja ortodoksisen kalenterin seinälle, siinä valmiiksi olevien ”heromans”–kuvien ja palapelien joukkoon.

Kotoista siis on. Ja ihanat kokolattiamatot muualla, paitsi keittiössä. Voin myöhemmin laittaa tonne kuvien puolelle lisää kuvia yleisistä tiloista. Nyt nukkumaan ja huomenna muutaman kaverin kanssa Orheihin.

Money, money, money

Ainakin Eero aluksi kirjoitteli hintatason alhaisuudesta ja itsekin taisin ravintoloiden edullisuudesta hihkua, ainakin veljeni feisbuukseinällä. Myös julkisenliikenteen halpuus kiehtoi aluksi. Futismatsiin pääsi kuudella eurolla. Totuus ei kuitenkaan ole ihan niin yksinkertainen.

Huomasimme pian, että vaatteiden ja muiden hyödykkeiden hintataso oli hyvin lähellä suomalaista. Ruokakaupassakin lähinnä viini ja olut loistivat edullisuudellaan – muuten tavarat ovat noin puoleen hintaan kotimaahan verrattuna. Juustot ja lihat eivät ihan niin edullisia. Merkkivaatteet voivat olla jopa Suomea kalliimpia ja vuokran tasokaan ei ilmeisesti ole kuin ehkä puolet Suomesta ja laadukkaan kuntosalin vuosijäsenyys maksaa 100€ kuukaudessa. Bensa maksaa pikkasen alle euron litralta.

Hintataso on siis kulutuskohteesta riippuen kalliimpaa, samanhintaista, puoleen hintaan tai parhaimmillaan kymmenesosa Suomen hinnoista. Hyvin vaihtelevaa.

Moldovan bruttokansantuote on noin viidestoista osa Suomen bruttokansantuotteesta, mutta suurista tuloeroista johtuen, tämäkään ei vielä kerro perusmoldovalaisen tulotasoa. Selvisi, että moldovalainen vastavalmistunut opettaja tienaa 100€ kk, työmies voi parhaimmillaan tienata 300€, samoin kuin it-alan ammattilainen. Jos laskee Suomessa opettajan tienestin olevan 2500€ ja miettii sitten, onko 10€/kk trolleybusseista tai 3leitä (0,20€) marsusta edullista. Kuukausi kortti söisi 10% tuloista eli itse saisi siitä pulittaa 250€, kuntosalin jäsenyys veisi kokotienestit ja oluttuopillinen baarissa maksaisi 25€.

Ulospäin kaupunkilaiset eivät näytä köyhiltä. Korkoja, meikkejä ja merkkifarkkuja vilisee silmissä. Tiedä sitten, mistä niiden eteen on tingitty. Paikallinen ystävämme kertoi, että maaseudulla ihmisillä voi olla kaksi taloa. Yksi iso, joka näkyy tielle, ja jossa sitten pidetään tyttären häät (häähulluus on muutenkin mieletöntä…) ja sitten toinen yksi tai kaksi huonetta koko perheelle, jossa sitten asutaan, kun ei ole varaa lämmittää isoa taloa. Myös auto on statussymbooli etenkin miehille. Hieno auto voidaan ostaa, vaikkei olisikaan varaa bensaan ja parhaimmillaan (pahimmillaan?) auto vie vuokrarahat, joten autossa myös asutaan tai sitten asutaan vanhempien luona. Muutenkin kotona asuminen on yleistä alle kolmekymppisillä naimattomilla tyypeillä.

Lihavia ihmisiä ei näy oikein koskaan missään (paitsi meidän keskuksen keittiössä). Liikuntaa ei juurikaan harrasteta; lenkkeilijää katsotaan kuin seitsemättä ihmettä. Yksi paikka oli kuitenkin ylitse muiden lihavien ihmisten bongailussa ja se oli terveyskeskus/ sairaala. Lähes kaikki lääkärit olivat pulleita, liekö sitten ainoita, joilla on varaa rasvaisiin ruokiin ja onko kyse palkoista vai muista tulonlähteistä.

Tuloerojen takia merkkituotteet voivat tosiaan olla jopa kalliimpia, kuin Suomessa. Ne joilla on varaa, on sitten varaa kalliimpaankin. Yltäkylläisyyden kertymisestä harvoille kertoo myös se, että erään vapaaehtoisen mukaan maan ainoa oikea moottoritie on rakennettu, kun hallitsijan vaimo halusi kyläillä ystävänsä luona. Muuten tiet eivät sitten olekaan mistään kotoisin. Tie- ja ajokulttuuriteemaan voin palata sitten myöhemmin kuvituksen kera.

Itse vapaaehtoisen tulotasolla, reilu 70 eurolla kuussa käteen, elämisessä ei ole kehumista; ainakaan nettiä, kahvia, pestoa, kosteusvoidetta tai muita ylellisyyksiä ei pysty näillä rahoilla hankkimaan. Tuoreet hedelmät ja kasvikset suoraan torilta sen sijaan sopivat budjettiin. 

Nyt on hyvää aikaa jatkaa ihmisten kulutustottumuksien seuraamista ja omien suhteuttamista niihin. Ymmärtää sitä, millä, miten ja miksi kulutetaan ja mitä arvostetaan… tai mistä sitä rahaa oikeasti saadaan.

Arki alkaa hahmottua

Mennyt viikko on ollu täynnä touhua. Aloitin töissä ja sitten oli terveystarkastus viisumia varten. Tai osa siitä, röngten kun ei toimi, niin pitää jatkaa sen kanssa vielä joskus myöhemmin. Kirjoitan sitten eheän koosteen tarkastuksen kulusta, kun homma on paketissa.

Töissä on alkanut ihan mukavasti. Kukaan ei vaan oikein puhu englantia, eikä tunnu tietävän mistään mitään. Johtajan kanssa juttelin tiistaina ja hän puhui 35 viikkotyötunnista, mutta sitten hänen ja toimiston tekemässä sopimuksessa oli paljon vähemmän. Meitä on siellä nyt siis kaksi vapaaehtoista ja teemme hommia vuoroissa.

Aamuvuoro on seitsemästä puoli yhteen, eli 5h30min ja iltavuoro on puoli neljästä puoli kahdeksaan eli 4h. Päätimme vaihtaa aina keskiviikon jälkeen vuoroa, eli toinen tekee aamua ma, ti, ke ja sitten to, pe iltaa. Mulla alkaa ens viikko iltavuorolla. Ois vähän turhan raskasta herätä joka aamu ennen kuutta ja toisaalta ei ole kiva vaihtaa vuoroa joka päivä. Ainakin omasta mielestämme suunnitelmamme on hyvä.

Toimenkuva ei oikein ole vielä varmistunut. Paperissa lukee paljon hienoja sanoja, mutta todellisuus on hieman erilainen. Esimerkiksi kun iltapäivisin meidän pitäisi osallistua ja avustaa toiminnallisissa kerhoissa, niin leikimme lasten kanssa pihalla, kun muut työntekijät tekevät jotain muuta. Näin myös ns. opetussuunnitelmassa pienille lapsille ohjelmassa olevan jumppaa tms. Mutta sellaisestakaan en ole nähnyt vilausta. Työntekijöitä on useita ja kaikilla tietenkin oma tyylinsä tehdä hommia ja antaa meille tekemistä. Toiset näyttävät, toiset käskevät ja toiset jättävät huomiotta. Käytännön toteutus on siis vielä lapsen kengissä, mutta luulen, että se alkaa tästä hahmottua.

Kouluihin viedään lapsia aamuisin ja haetaan iltapäivisin, että siihen hommaan sitten ainakin päästään. Olen käynyt nyt neljästä koulusta kahdessa, eli osaan suunnistaa niihin. Toisen matkalla on paljon mielenkiintoista nähtävää, pitää tehdä siitä tarkempi reportaasi sitten myöhemmin.

Eilen tavatessani toista vapaaehtoista kävi ilmi mielenkiintoisia asioita, jotka viittaavat siihen, että alun epäselvyys yms. on jossain määrin meidän testaamistamme tai sitten vaan eivät näe positiivisen palautteen voimaa. He nimittäin kehuvat aina Samiraa minulle ja toisaalta olivat kehuneet minua S:lle. On tuntunut viikon siltä, että S on kaikessa mua parempi, mutta hänellä on ollut sama tunne minusta. Pitää siis välittää nämä positiiviset viestit toisillemme. S myös kertoi, että tarpeeksi epätoivoisten romanian puhumisyritysten jälkeen yksi jos toinenkin työntekijä olivat alkaneet puhua englantia. Pitää katsoa, koska se paljastuu minulle käytännössä.

Sitten seuraa viikon mittaan tehtyjä huomioita:

1.Eräs nainen kysyi kadulla kelloa minulta; en siis näytä ihan urpoulkerolta (ps. osasin myös vastata)

2.Kepeillä kävelevä mies tuli trolliin, mutta kuten yleensä trolli lähti jo ennen kuin ovi oli sulkeutunut miehen takana. Mies pääsi vaivoin istumaan paikoilleen kanssamatkustajien avustuksella. Miehen istuessa tuli pieni helpotuksen hymy joka paljasti suuta koristavan ainoan, kultaisen hampaan.

3.Trollikka ajoi takaluukku (jossa jonkinlainen moottori sijaitsee) auki, kaipasi vissiin jäähdytystä.

4.Näin lentävän heinäsirkan.

5.Trollikkaan tuli tarkastajia, ei suinkaan tarkistamaan, oliko matkustajilla lippuja vaan tarkistamaan lipunmyyntitilanteen. Trollikoissa on siis lipun myyjä joka kulkee ihmismassan läpi ja myy ihmisille lippuja. Tarkastukseen tarvittiin kolme tärkeän näköistä henkilöä. Kaksi istui lipunmyyjän kanssa penkeille ja kolmas alkoi myydä lippuja. Lipun myyjän laskiessa rahojaan (iso nippu pieniä ryppyisiä seteleitä ja joitakin kolikoita), toinen istuvista tarkistajista merkkasi paperilappuun välisummia ja toinen katsoi vierestä. Kun rahat, joita löytyi ties mistä taskuista, oli laskettu, merkitsi tämä vierestä katsoja johonkin paperiin käsin summan ja ilmeisesti viimeisen myydyn lipun numeron. Liput siis myydään sellaisesta rullasta… Istuin tarkastusporukkaa vastapäätä, tuli vaan niin alkeellinen ja toinen toistaan vahtimisen olo.

Pyrin tulevalla viikolla kertomaan ja laittamaan enemmän kuvia kodista ja kotiseudusta. Nyt romanian opiskelun ihmeelliseen maailmaan!

La revedere! (näin se siis oikeasti kirjoitetaan)

Kuvia

Ensimmäisen työpäivän jälkeen nakertelen keitettyä juuri torilta ostamaani maissia keittiössä ja sain samalla onnistuneesti julkaistua kuvia- sivun, johon pääsee klikkaamalla oikealla kohtaa "kuvia". Jee. Nyt alkaa elämä jo voittaa, hieman on päivän mittaa ketuttanut, kun myöhästyin sekä töistä, että romanian tunneilta... se ei toki tunnu haittaavan ketään muuta, kuin itseäni. Ei tarvitse edes selitellä, että trollikka putosi raiteiltaa tai että sitä ei tullut tms.

Myöhästymisen johdosta en siis päässyt viemään lapsia kouluun, sen sijaan leikin pienempien tyttöjen kanssa, joista toista tosin luulin pojaksi. Kivoja ja eläväisiä ja paljon selittelevät kaikkea koko ajan ja halailevat ja kaikkea. Päästiin mukaan myös "esikouluun", eli harjoiteltiin aakkosia, numeroita, hedelmiä ja vihanneksia! Täydellistä meille romanian opiskelijoille!

Huomenna lääkärin tarkastus aikaisin aamulla, pitäs tästä pikkuhiljaa kakkia purkkiin.

Larivedere!

Valmennusta ja kotoutumista!

Lauantai-iltaa Kishinevin Tsiukanasta!

Keskiviikosta perjantaihin oltiin tulovalmennuksessa Moldovan maaseudulla, paikka oli upea ja ruoka mahtavaa, ilma ei sen sijaan suosinut ympäristöön tutustumista. Vettä tuli taivaalta lähes kokoreissumme ajan – kaupungilla se tarkoittaa valtavia vesilätäkköjä, maalla mutalillua. Jo pieni kävely pihapiirissä tai kylällä sai kengät ja housunlahkeet kuraantumaan. Aurinko alkoi paistaa matkalla kaupunkiin ja tänään oli taas ihan kesäinen päivä. Tällaista noin +20 astetta voi jatkua vielä koko lokakuun.

Saimme tutustua perinteisiin ruokiin ja maistella hunajaa suoraan ampiaispesästä (siis sellanen laatikko). Ostettiin pari purkkia tuoretta hunajaa halvalla!! Todella maistuvia, joskaan ei ulkomuodoltaan kummoisia, nämä Moldovan hedelmät ja kasvikset!

Valmennuksen sisältö ei sinänsä tuonut mitään uutta, mutta oli kiva tutustua muihin vapaaehtoisiin paremmin. Syyskuun alun tulokasjoukko on hyvin ranskalaisvaltainen, toisin kuin ensivaikutelma antoi ymmärtää – sekä romanian kurssini että asuntoni tulvii saksalaisia, myös samassa projektissa on yksi saksalainen. Nämä tulvat ovat aiheuttaneet juurikin ne viisi saksalaista, jotka samaan aikaan saapuivat. Nyt syyskuun puolivälissä saapuu vielä toinen satsi, jossa mukana myös toinen suomalainen.

Herkullista ja idyllistä!

Hunajamies suu täynnä kultahampaita, niin kuin emännälläänkin.

Mukavana yllätyksenä sain tosin kuulla, että taskurahani ei olekaan 80 vaan 20 euroa, ruoka- ja matkarahan lisäksi… se tarkoittaa, että saan kuukausittain käyttööni noin 1160 leitä, josta 180 lein arvoisen trollikkakortin jälkeen jää käytettäväksi noin 35 leitä päivässä. Eli reilut kaksi euroa päivässä ruokaan, vaatteisiin, peseytymisvälineisiin, nettiin jne. Tämän kuun rahat on käytetty jo poikineen; onneksi on säästöjä myös muiden kuukausien varalle. Voisi kuitenkin tehdä ihan hyvää pyrkiä ainakin jokin kuukausi elämään saamillani rahoilla – se ei nimittäin ole kovinkaan kaukana esimerkiksi täkäläisen opettajan tuloista, kun mulle asunto ja sähkö ovat ilmaisia.

Asunto on siis kaupungin laidalla. Lattiaa komistaa eteisessä ruskea ja huoneissa sininen kokolattiamatto. Keittiössä on muovimattoa ja kaakelia. Uunissa ei ole ovea, vessanpöntön vesisäiliöstä puuttuu kansi ja patjani on lähes 5 cm paksu, sänkyni on jatkettavaa mallia, päät ovat noin 3 senttiä keskustaa alempana, joten ainakin näin aluksi pidän sitä sohvana ja nukun lattialla. Lämmintä vettä riittää suihkussa, hella toimii, tilaa on runsaasti, seinäni on koristeltu palapeleillä ja huoneessani on ovi. Ikkunat vetävät. Ei mikään luksushotelli, mutta ihan mukava, varsinkin tämän päivän suursiivouksen jälkeen!

J imuroi rikkinäistä koskaan pesemätöntä uunia

Minä ja Q korjataan repaleista tuolia siivouksen päätteeksi

 En ole vielä käynyt muiden vapaaehtoisten asunnoissa, mutta monet ovat käyneet meillä. Poikkeuksetta asuntomme saa osakseen ihastelua! Ihanan iso keittiö! Wau, teillä on imuri! Täällä on tosi siistiä! Ihanat huoneet! Jne. Mahtavien kämppisten lisäksi olen ilmeisesti osunut parhaaseen järjestön tarjoamista asuntoon. En siis valita. Mutta aion kyllä kysyä hieman pehmeämpää patjaa, ja ellei sellaista järjestöltä heru, niin ostan vaikka itse, maksaa varmaan hurjat 15 euroa 
Aikaisin maanantaiaamulla alkaa työt ja varhain tiistaina pääsen aikaisempien vapaaehtoisten mielenkiintoiseksi kehumaan terveystarkastukseen! Myös intensiiviromanian kurssi alkaa olla ohi, vaihdan 2h/viikossa -rytmiin ja toivottavasti runsaaseen itsenäiseen ja käytännössä oppimiseen!

Kiva, kun kommentoitte blogia. Mukavia jutteluita olen saanut käydä myös feisbuukitse. Ilahduttavaa oli tänään saada "onko kaikki hyvin" –soitto alkupäivien isännältämme. Illalla aion soittaa Brysseliin saapuvalle Balkanin matkaajalle ihan pikaisesti ja toivoa skypeyhtyttä huomiselle. Voikaa hyvin!

ps. Flunssa on selätetty!

Kotona

 

Parin päivän ennakko- ja eilisen varsinaisen Eeron lähtö -itkun jälkeen on loogista saada nuha ja jatkaa niiskuttamista. Toisaalta romanian tunnilla yksi tytöistä itkee aina koti-ikävää, joten flunssa enemmänkin yhdistää, kuin erottaa. Myös melkein kaikilla muilla vapaaehtoisilla on jonkinlaista flunssaa. Ennen nuha olikin ainoa syy niiskutella. Isoja tunteita tuo mukanaan tuo poikaystävä. Nytkin on huoli, miten se siellä Bukarestissa pärjää ja entä sitten Belgradissa… Mutta kai se pärjää, iso poika se jo on.

Nyt olen siis vihdoin kotona, siis asunnossa, joka tulee olemaan kotini seuraavat 6kk. Täällä tuntuu olevan aikamoista vilskettä. Mulla on siis kolme kämppistä; kaksi ranskalaista poikaa (Q ja T) ja yksi saksalainen tyttö (J). Romanian tunneilla olen kuitenkin kuullut, että kaikki vapaaehtoiset ovat viettäneet meillä enemmän aikaa, kuin minä ja nytkin J:n huoneessa istuu kolme tyttöä vierivieressä katsomassa leffaa.

Meillä on netti. Siinä on vaan yksi liitäntä, eikä se toimin J:n tietokoneessa. Tällä hetkellä piuha ei ylety mun huoneeseen, joten voin käyttää nettiä Q:n huoneessa tai keittiössä… ja tosiaan meitä on täällä neljä ja vain yksi voi kerrallaan olla netissä.

Tänään käytiin S:n kannsa tutustumassa meidän tulevaan työpaikkaan. Se on aikalailla eripuolella kaupunkia ja matkaan menee noin tunti. Kerran pitää vaihtaa trollikkaa. Marsulla pääsis suoraan ja nopeemmin, mutta ainakin näin aluksi kuljen mieluummin turvallisiksi kokemillani trollikoilla. Mieli saattaa muuttua: meitä on kaksi vapaaehtoista ja toisen pitää olla siellä aamulla 7.30. Se on niin kuin koti, eli kaikki tekee kaikkia (auttaa läksyissä ja nukuttaa, leikkii ja juttelee lasten kanssa ja siivoaa). Meidän toimenkuvaan liittyy aluksi enimmäkseen lasten koulumatkoissa auttamista ja siivousta, kun ei vielä osata tarpeeksi kieltä. Lupasivat, että opitaan.

Huomenna lähdetään tulo-orientaatioon/koulutukseen Lalovaan, se on muutaman tunnin ajomatkan päässä oleva kylä. Ohjelmassa tutustumista, Suomen esittelyä, hunajan maistelua ja vesiputous.

En halua kirjoittaa ihan niin kilometrin mittaisia tekstejä, kuin edellinen, joten lopetan nyt tähän. Koitan tehdä muistiinpanoja ja kertoa sitten aikanaan kaikesta mielenkiintoisesta. Vähän jäsennellympää tekstiä alkumatkastamme löytyy Eeron blogista, osoitteessa eerovainio.blogspot.com

Niin ja kaupunginosan nimi on Ciucana ja osoite bd Mircea Cel Baltrin, jos haluutte kattoa googlemapsista.

Palaillaan.

Yllättävää

Olen viimepäivinä yllättynyt seuraavista asioista:

Paikalliset ei osaa yhtään lukea karttaa.

Mentorini ei juurikaan puhu englantia.

Bussissa oli kuulutus seuraavista pysäkeistä.

Laitakaupungilla mikrobussin (marsun) pysäkki oli merkitty kyltillä. (Yleensä ihmiset vaan parveilee suojateiden päissä.)

Toisella puolella pääkatua on vielä toinen katu, jonka asvaltti on tasaisehko.

Marsukuski ajoi rauhallisesti.

Auto pysähtyi suojatien eteen ja päästi minut yli.

Vaatteet on melkein samanhintaisia kun Suomessa.

Punaviini juodaan viilennettynä.

Näin paikallisen naisen, jolla ei ollut korkokenkiä.

Trolleybussi pysähtyi ja kuski kiipesi bussin katolle, oltiin ilmeisesi pudottu kiskoilta.

Kämppikseni ymmärsi Eeron huumoria.

Vuokrat on kalliita.

Opettajan palkka on noin 100€ kuussa.

Kaduilla on iltaisin tosi hiljaista (kaupungissa asuu noin 900 000 ihmistä). Eilenkin ainoat ihmiset, jotka nähtiin kotiin palatessa oli suomalaisia.

Sami Hyypiä sai punaisen kortin.

Futis stadionilla oli vain yksi myyntikoju.

Sain avaimen asuntooni.

Trolleybussikartta tuntuu pitävän paikkansa (ei sentään aikataulut).

Täältä saisi Oltermannia.

Gura-vedestä voi saada munuaiskiviä, ja minäkun just ajattelin, että olisin juonut puolivuotta Gura-vettä.

Näin kokonaisen kerrostalon, jossa kaikki ikkunat olivat samanlaisia, eikä yhdessäkään ollut pahvia, foliota tms.

Miehiä oli takapihan remonttialueella sen oloisina, että ne oikeasti tekisivät jotakin ja porttikongissa luki remont. (ei sentään enää seuraavana päivänä, se olisi ollut liikaa)

On hämmentävää osata vähän molempia käytettyjä kieliä, kun muistaa osan sanoista toisella ja osan toisella, ja sitten on tyhmää sanoa niitä sekaisin, ja sitten ei tiedä, mitä sanoisi ja sitten ei sano mitään tai sanoo jotain tyhmää tai puhuu englantia.

Erikoinen alku

Moldova kuulumisia tulee pikkuhiljaa. Vielä ei oikein tunnu oikealta alulta. Ranskaan, Jyväskylään, Ruotsiin tai Jenkkeihin lähtiessä on aina ensimmäisenä iltana tullut sellainen "mitä ihmettä mä teen yksin täällä" -fiilis. Nyt kaikki on menny niin eritavalla, kun matkaa on tehnyt pikkuhiljaa, nähnyt jo niin paljon ja kun Eero on täällä ja on voinu samalla pikkuhiljaa tutustua muihin vapaaehtoisiin. Laskua askeettiseen vapaaehtoisen elämään on pehmentänyt myös tämä 2h ja keittiö, internet yhteydellä Kishinevin pääkadulla. Valtasimme siis Nikon kämpän täksi viikoksi. Ensi viikolla voi sitten odotella niitä aitoja lähiön ensitunnelmia neljän vapaaehtoisen kimppakämpästä...

Tänään siis Suomi - Moldova Zimbru stadionilla kello 19.30. Liput Eeron mukaan parhailta paikoilta noin 7€. Melko kallista. Jos TV kamerat ovat siellä, missä oletamme, niin me näytään vastakkaisella pitkällä sivulla vasemmalla. Olemme katsomossa C sektorissa 11 rivillä 11. Eli alimmaisessa katsomossa suurinpiirtein siinä, missä yläkatsomo alkaa olla alakatsomon päällä. Koitetaan maltillisesti erottua joukosta, joutumatta tappeluun. Paikallisten ohjeet oli kannustaa omaa joukkuetta mutta olla näyttämättä negatiivisia reaktioita Moldovaa kohtaan. Taidamme tosiaan olla vähemmistönä siellä...