Marjan innottamana: Hyvä paha Moldova

Tervehdys pöytiin.

Netti alkoi toimia parin päivän katkon jälkeen, mutta muuten on ollut kiirettä ja touhua, etten ole ehtinyt ihan niin tiuhaan kirjoitella. Toisaalta on ollut myös niin paljon aivotuksia, ettei sitten tienny mistä alottaa. Tai mitä kirjottaa ja mitä ei. Monesti kirjottaessa mietin, etten nyt liikaa hauku ja solvaa, mutta toisaalta en halua antaa liian kultaistakaan kuvaa. Suurimmat ilot ja surut on kuitenkin kaukana keskiarvosta, mutta niistä tulee eniten kirjoiteltua, kun sillon, kun jotain erihyvää tai -pahaa tapahtuu, on ajatuksia ja halua kirjottaa.

Ensin pitää varmaan kirjottaa eilisestä kivakishinev-fiiliksestä. Satoi. Olin kipeä. Kävin toimistolla ja torilla ja ostamassa bussilipun. Olin täydessä trollibussissa takasin kotiin miettimään, kannaatko lähteä töihin, kun on kipeä olo. Jotenkin, niin kuin yleensä aurinkoisina päivinä maalla, tuli sellainen "jes!" olo. Tajusin, että olin pystynyt ostamaan bussilipun torstai-illaksi ilman mitään kielivaikeuksia ja asioinut ruuhkaisella torilla ja saanut tosi halvalla eripaljon himotuoreita kasviksia. Ihmiset näytti just niin totisilta ja vihaisilta, kun suomalaiset busseissa ja tiesin, että todennäköisesti ne kuitenkin auttais ilolla ja yrittäis ymmärtää mua,  jos kysyisin jotain. Osasyynä ilofiilikseen varmaan oli se, että henkilö, jota olen menossa tapaamaan Euroopan toiselle laidalle, marisee usein paikan säästä, ihmisistä, asunnosta, kulttuurista jne. Tässä paikassa on paljon hyvää...

...ja paljon kehitettävää! Mä olen aina tykännyt olla ajoissa. Mun mielestä on hyvä, että asiat sovitaan ajoissa. Mä oon sitä mieltä, että pitäs puhua, millon ketäkin missäkin miksikin tarvitaan tai ollaan tarvitsematta. Nyt on siis töissä välillä ollu niin fakin ärsyttävää, että menee hermo. Mutta se on sitä kulttuuria, kai. Sitä, josta Niko jo jutteli omissa duuneissaan, et ku kukaan ei ajattele viittä minuuttia eteenpäin. Eli ensin oli se kaupungin syntymäpäiväepisodi, jolloin kukaan ei kertonu mulle, että seuraavana päivänä ei ole koulua ja mun ei siis kannata mennä sinne aamu seitsemältä. Onneks toinen vapaaehtonen sattu kuulemaan et asiasta oli puhetta ja ilmottamaan mulle. Meidän vuorot on siis aamu seittemästä puol yhteen ja sitten puol neljästä puol kasiin. Johtaja kuitenki sano aluks, että sovitaan sitten mikä toimii parhaiten... Aamuvuorot kestää aina yhteen ja joskus pyydetään olemaan kauemmin, noin puoli kolmeen. Ysin ja puol yhden välissä kaikki lapset on siis koulussa. Iltavuorossa on jonkin verran tekemistä, mut se kestää vaan sen 4h ja kun töitä pitäs tehdä viikossa 30-35h...  Ainakin perjantaisin pitää aina jäädä aamussa pidempään, ku lapset pääsee kaikki siinä yhen kahen aikoihin koulusta. Kukaan ei kuitenkaan ole ilmottanu, kysyny, jutellu, maininnu, että pitäskö niitä vuoroja vähän muuttaa... mä otin sitten asian puheeksi ja sovitii, että perjantaisin yksi tulee yhdeksi, niin ei tartte sitte sen aamuvuorolaisen tehdä niin pitkää päivää.

Viimeviikolla kyselin sitten myös uteliaana ja vahingoista oppineena, että onkohan lapsilla joskus syysloma. Ja onhan niillä, mutta kukaan ei ensin osannu sanoa, että millon. Yks sano, että ehkä ens (tällä) viikolla ja toinen että joskus marraskuussa. Eikö sellanenkin nyt jossain kalenterissa luulis lukevan. No sain sitten tietää, että se on marraskuun eka viikko, eli just se, jonka oon poissa. Vähän harmittaa, kun ois kerrankin ehkä ollu aikaa tehdä jotain lasten kanssa. Mut eipä mainittu siitä sillonkaan ku lomiani pyytelin...

No maanantaina olin sitten aamussa ja muut vapaaehtoset oli tulossa iltaan, eli kolmen puol neljän aikoihin. Lähtötunnelmissa ollessani, joku sano mulle, et lasten ei tartte vaihtaa kotivaatteita, kun he lähtee kirjastoon... Sain sitte selville, että ne lähtee sinne kirjastoon puol kahelta, kenelläkään ei kuitenkaa ilmeisesti ollu käyny mielessä ilmottaa siitä vapaaehtosille. Kun kysyin niiltä, et miten nää kaks vapaaehtosta, ku tulevat iltaan ni ne kysy "mihin aikaan ne tulee" Siis #%"UIFKJJkj"¤#¤# me ollaan siellä nyt oltu reilu kk ja ne ei vieläkään ole tajunneet, mihin aikaan me tullaan sinne. Sanoin rauhallisesti, että silloin ku yleensä, ku meille ei oo sanottu mitään mistään kirjastosta. Tarjouduin myös soittamaan heille ja kertomaan aikataulusta, että tulevat joko ennen tai jälkeen kirjastokäynnin. tanakeletu. Muutenkin ne aina käskee lähtee hakemaan jotakuta koulusta ihan anusaikoihin tai viemään ja sit pitää venata siel koululla. Eikö ne tosiaan tajua, että kun olen kk ajan vieny ja hakenu niitä, niin tiedän kyllä, mihin aikaan ne pääsee ja mihin aikaan kannattaa lähteä.

Oli se perjantainakin riemua ku oli synttärit yhellä poitsulla. Kauheella kiireellä piti siivota ja sit istuttii tunti ja venattiin, että yks tulee jostain koulusta. Sen tunnin aikana ei tietenkään saanu leikkiä vaan nää vanhemmat katto telkkaria ja määräs missä kenenkin pitää hiljaa istua.

Yleensäkin ottaa sikkenä päähän, että ensin pitää kauheella kiireellä jotain tehdä ja sitten odotellaan. Aamulla äkkiä vaatteet päälle nopeesti ja sitten odottelet toppatakki päällä sisällä puoltuntia, että lähdetään. Mitä Vtua?! Ja se lähtökin sitten on että "NYT". Eikä mitään varoitusta. Lapset just nimenomaan oppis aikakäsitystä ja toimis paremmin, kun niille kerrottais, että nyt on kymmenen tai viisminuuttia aikaa siivota kamat ja laittaa vaatteet päälle ja sitten mennään. Yleensä koitan aina löytää hyviä puolia toisenlaisesta tavasta. Koitan ymmärtää erilaisuutta. Stressitöntä ja letkeää myöhästelyä ja ajantajuttomuutta olen jo oppinu vähän ymmärtämään, kun se on sentään rentoa.

Sitten on se ylenmääräinen huutaminen, mitä kuulee kokoajan. Johtaja työntekijöille, työntekijät lapsille, lapset toisillee, lipunmyyjä asiakkaalle, asiakas lipunmyyjälle, asiakkaat toisilleen jne.

Siinä siis kulttuuriturhautumisvuodatus!

Viikonloppuna oltiin Sorocassa ja oli ihanan aurinkoista, ihan kesä ja kivaa. Koitan ehtiä jaksaa kertoa siitä ehkä myös myöhemmin tai ainakin lisätä kuvia. Eilen olin tosiaan poissa töistä ku oli kuumettakin, kun pääsin toimistotorireissulta kotiin. Nyt en tiedä, mennäkö vai eikö mennä. Ehkä paremmin paranis, kun jäis kotiin, mutta kun ei millään raskis jäädä, kun sitten on taas viikon pois...

paivitys

Netti ei ole toiminut pariin paivaan ja nytkin toimii vaan Qn koneella. On aika janna huomata, miten moninaisesti tykkaa netista ja kuinka itsestaanselvyytena sita pitaa. Ennen lahtoa en pitanyt yhtaan varmana, etta olisi netti, tai lamminta vetta tai pesukone tai lammitys. Nyt kun on alusta asti ollut kaikkea, on tosi vaikea luopua mistaan ja alkaa heti kiukuttaa, kun joku on hetken rikki tai poikki. Hassua. Hyva tallaistakin ajatella.

Toissa olen voimaannuttanut itseani ja puuhaillut juttuja lasten kanssa ja puhunut aikuisten kanssa. myos Tarun tulo on selvasti nostanut minut hierarkiassa; en olekaan enaa urpoin ja kielitaidottomin.

Monet vapaaehtoiset tekee tosi vahan toita ja vaan hengaa. Ensin olin vahan kade, mut sit olen viela paremmin tajunnut, miksi tulin tanne. Eli lasten takia. Ma en halua olla poissa Suomesta ja erossa rakkaistani sen takia, etta hengaisin ulkomailla, siihen riittaa vahempikin aika ja muutenkin sita on jo tullut harrastettua ihan tarpeeksi. Tasta ajatuksesta alkoi voimaantumiseni ja aion sita jatkaa. olen myos opiskellut enemman kielta ja tuntuu tosi kivalta, kun ymmartaa ja tulee ymmarretyksi!

Viikonlopuksi mennaan Jn kanssa Sorocaan, Koillis-Moldovaan katsomaan, jos nahtaisiin mustalaiskuningas. Siella kuulemma mustalaiset on tosi rikkaita. Se ihme on nahtava! Viikon paasta olenkin jo matkalla Bukarestiin ja edelleen Brysseliin.

Pohdintaa sukkahousujen parsinnan lomasta

Eilen illalla kun parsin kilsauneita sukkahousuja lasten käyttöön samalla, kun 12-vuotias tyttö päiväkotilaisten ja kehitysvammaisten kanssa katsoi telkkaria, mietin taas, että miten vois tehdä enemmän ja paremmin. Varsinainen työntekijä siis lähti jonnekin. En tiedä kävikö se varsinaisesti missään vai oliko se kokoajan alakerran keittiössä alakerran työntekijän ja jonkun kolmannen, ilmeisesti heidän kaverinsa, kanssa. Ennen lähtöä hän komensi kaikki istumaan tietyille paikoille ja olemaan hiljaa... Tälläkertaa aivan mielettömän hyvin pienet myös tottelivat ja olivat tosi hiljaa... en sitten tiedä sisälsikö käsky uhkailua, vai mikä lapsiin puri.

Muuten olisi tietenkin voinut vähän leikkiä lasten kanssa, mutta kun oli se 12-vuotias vahtikoira paikalla. Voi se olla vähän vanhempikin. Se siis katsoi jotain venäläistä sarjaa ja pikkulasten piti istua hiljaa. Heti jos tekivät jonkun ilmeen tai äänen, niin huutoa tuli. Sukkahousujen parsiminen siinämielessä on sentään palkitsevaa, että tiedän lasten sitten saavan jotain ehjää päälle. Vaikka ei ne varpaista parsitut varmaan kauheen hyviltä tunnu, ainakaan kengissä. Vyötärö ei tietenkään pysy millään ylhäällä ja sitten saavat huutoa, kun ei ole paita housuissa... mutta parempi kai reiättömät kun reiälliset.

Sitten pääsin hetkeksi ulos leikkimään alakerran tyttöjen kanssa. Aika pian pitää keksiä joku uusi leikki, kun ei tuota "Hura hura häitä" väärillä sanoilla ihan hirveän montaa viikkoa jaksa. Loppuvuoroksi palasin yläkerran "leikkihuoneeseen", jossa yleensä ei saa leikkiä, parsimaan lisää sukkahousuja. Tällä kertaa 12-vuotias meni pienten kanssa keittiöön ja sulki oven. Laskemista ne taisivat opetella. Ensin kuulosti aika vihaselta menolta, mut sit alko kuulua  myös BRAVO ja tyttö haki kynää ja paperia ja kun sitten lähdin, niin ne teki ihan jotain toiminnallista. Ihan hieno homma, mutta olisinhan mä voinut sitä niitten pienten kanssa harjotella, että sais 12-vuotias perjantai-iltansa viettää vähän eritavalla. Tai oltas voitu yhdessä. Tai oltas voitu jakaa ne muksut. Tai... tai... tai...

Pomo kehui meidän lehtiprojektia meille molemmille, joten luulen, että se ihan oikeesti tykkää meistä ja haluaa, että tehdään jotain lasten kanssa. Pitää siis vaan uskaltautua sen juttusille ja rohkeesti ehdottaa kaikkea. Kun voi sitten työntekijöille sanoa, että pomolta on suostumus, niin eipä oo niiltä vastaan sanomista. Ensiksi vois ottaa mukaan Suomesta tuomani "yhdistä numerot"-tehtäväkirjat ja tehdä niitä pienempien kanssa vuorotellen. Kysyn ensi viikolla, saisinko tehdä niitä aamuisin, kun sillon ei oikeastaan ole ketään muuta. Iltapäivällä voi leikkiä isompienkin kanssa.

Eiköhän se ilo siis pikkuhiljaa irtoa, kun vaan tajuaa, kenen puoleen kääntyä ja löytää oman paikkansa.

Mukavia päiviä töissä!

Tiistai-iltapäivällä sain leikkiä lasten kanssa koko iltapäivän. Pelattiin jalkapalloa pääasiassa yhden pojan kanssa, parhaimmillaan tais olla mukana neljä lasta. Mutta kun se syöttely ja toiseen koskemattomuus ei ole ihan sanottuja, niin meni huutamiseksi ja kahnailuksi. Selvittiin kuitenkin ilman suurempia harmeja.

Sitten leikittiin tyttöjen kanssa sellasta leikkiä, jonka nimeä en siis muista. Keisari seisoo palatsissaan?! Siinä kaksi seisoo porttina ja muut kävelee läpi ja lauletaan. Seisojat on päätteneet itselleen hedelmät. Sitten laulun loputtua yks jää kiinni ja se portit kysyy siltä, kumman hedelmän se valitsee ja se sitten menee sen taakse seisomaan. Sit lopuks koitetaan kumpi jono on voimakkaampi. Intelegeti? Ne tietenkin aina yritti kertoa toisilleen ja kuunnella, mikä hedelmä kummallakin on. Valittiin aina uudet hedelmät ja oli aika turhauttavaa, mut kyllä ne sit pikkuhiljaa alko uskoa, että en leiki, jos ne ei noudata sääntöjä. Kivaa oli. Lauloin nuotin vierestä väärillä sanoilla, mutta eihän ne sitä tiedä. Tai siis epävireisyyden ehkä huomaavat, mutta sanoilla ei oo väliä.

Hetki leikittiin karhunukkuuta tyttöjen johdolla ja paria muuta sellasta niiden leikkiä.

Keskiviikkona sain osallistua työntekijöiden kokoukseen. Vaikuttaa, että pomolla on hyvät lasten kasvatus periaatteet, ja että työntekijöiden asenne on ratkaiseva. Huomasin myös, että johtaminen oli aika erilaista, kuin mitä on oppinut ja nähnyt Suomessa. Aikamoista huutamista koko kokous ja sellaista nöyryyttämistä ja haukkumista. Parantamisen varaa kummallakin puolella. Iltapäivällä kirjastosta tultiin vierailulle. Mun piti lähteä romanian tunnille, mutta olin iloinen lasten puolesta. Toinen vapaaehtoinen kertoi, että ne oli näyttäneet kuvia ja selittäneet Kishinaun historiaa.

Eilen, torstaina, oli Kishinevin syntymäpäivä. Eli vapaapäivä, myös kouluista. Kukaan ei tietenkään sitä minulle kertonut vielä keskiviikkona töissä. Ja kun iltasella kämppikseltä kuulin, että ei ole koulupäivä ja mun oli tarkotus mennä seitsemäksi töihin, niin alkoi vähän sapettaa, että ehkä ei turhaan kannata. Sitten melken samaan aikaan sain toiselta vapaaehtoselta viestin, että oli puhunut johtajan kanssa, ja me molemmat mentäisiin iltapäivällä ja saataisiin toteuttaa meidän suunnittelema syksyn lehti -taidejuttu. JEEEE!!!

Kaikenlaista järjestelemättömyyttä ja outoutta oli eilisessä, eli ne odotti meitä eri aikaan ja pöydät oli taas kannettu sisälle, vaikka ne just oli kannettu ulos sitä kirjastojuttua varten (ja siis kannettiin ne "talvisäilöön" maanantaina). Eikä ne työntekijät oikein tajunneet, että halutaan tehdä myös näkö- ja kehitysvammaisten kanssa se juttu.

Loppujen lopuksi kaikki teki ja oli kivaa ja jeejeejee. Tällä draivilla siivoaa taas muutaman viikon.

Tänään toinen suomalainen vapaaehtoinen alottaa meillä.

Vähän lisää työpaikasta ja uskosta parempaan

Edellisen työvuodatuksen jälkeen tuli sellainen olo, että pitää perustella itselle ja avata muille tilannetta. Ensinnäkin, miksi valitsin lastenkodin enkä koulua. Ajattelin, että lapset, jotka ovat lastenkodissa tarvitsevat enemmän apua, kuin lapset, jotka käyvät koulussa. Tämä on varmaan totta, on vaan turhauttavaa, kun ei varsinaisesti voi auttaa, niin kuin haluaisi. Mutta kuten aikaisemminkin jo olen todennut, ehkä pelkkä läsnäolo auttaa ja välillisesti jotkut toimeni voivat helpottaa varsinaisten työntekijöiden stressiä ja ehkä he ovat ystävällisempiä lapsille.

Täällä tulee tietyllälailla ”projetkikateus”, kun kuulee muiden kertova, mitä leikkivät ja tekivät lasten kanssa. Niissä paikoissa on siis materiaalia tekemisiin ja aikaa leikkiin. Siellä ollaan siis viihdyttämässä lapsia, joiden perustarpeet on jo tyydytetty, minä olen huolehtimassa lasten arjesta. Lapset tarvitsevat kuitenkin ensin perustarpeet tyydytettyä ja leikki, askartelu ja puuhastelu ovat sitten ekstraa, joskin tärkeää lapsen kehitykselle. Turhauttavaa on tietenkin se, että joskus, kun itsellä ja mielestäni myös lapsilla aikaa ja energiaa pelailuun olisi, ei ole varma, saavatko lapset, jotka on käsketty sohvalle hiljaa istumaan tai seisomaan seinää vasten, leikkiä kanssani, vai tuleeko siitä taas huutoa. Ja kun huuto ei (ainakaan vielä) kohdistu minuun, vaan lapsiin ”joiden pitäisi tietää”, enkä halua, että heille takiani huudetaan yhtään enempää, niin leikki tai peli jää joskus aloittamatta. Vaikka välillä kyllä tuntuu, että huuto menee kuin hanhen selästä...

Toisaalta yli kolme kokonaista viikkoa töissä tuntuu pitkältä niin toisaalta se on vasta alku. Kielitaitonikin on todella heikko. Minulla on vielä monta viikkoa edessä, jolloin voin tehdä jotain hauskaa lasten kanssa ja ihan aidosti huomioida heidät. Pitää vaan oppia maan ja talon tavoille ja tarttua tilaisuuteen, jos sellainen sattuisi tulemaan. Ja onhan sellaisen tultava.

Kehitysvammaisten koulussa olen päässyt luokkaan ja nähnyt vähän opetustakin. Henkilökunta on mukavaa ja he tuntuvat kohtelevan lapsia hyvin. Koulu on siis sisäoppilaitos, jossa käy myös ulkopuolisia, kuten meidän lapsista kaksi. Salaa ehkä toivon, että voisin vaikka kevään puolella olla siellä muutaman päivän lasten mukana. He kun menevät kouluun viimeisenä ja lähtevät ensimmäisenä. Motivaatiota kielenoppimiseen, että pystyisi ehdotuksen esittämään sekä töissä, että kyseisessä koulussa.

Lähiviikkoina voisin myös jutella englantia puhuvan toimistotyöntekijän kanssa siitä, mitä muut työntekijät meistä tietävät ja meiltä odottavat. Ymmärtävätkö he, että me haluamme leikkiä ja tehdä erilaisia juttuja lasten kanssa. Voisimmeko esimerkiksi tehdä jonkun suunnitelman ja saada jonkin ajan päivästä, jolloin voisimme rauhassa puuhastella joidenkin lasten kanssa, ilman, että joku aina huudetaan siivoamaan, auttamaan tai tekemään läksyjä. Kaikkien lasten kanssa ei, ainakaan tällä kielitaidolla, pysty samaan aikaan pelaamaan tai leikkimään, joten olisi hyvä olla heidän kanssaan pienissä ryhmissä. Mutta kun sitäkään ei sitten pysty ulkopuolelle jääville selittämään, että heidän kanssaan sitten joku toinen päivä jotain muuta, niin ei halua heille pahaa mieltä. 

Ilman kehittymiseen uskomista ei tällainen homma kauaa motivoi, mutta koska uskon itseeni ja lapsiin, niin uskon, että tulen saamaan mukavia ja sisältörikkaitakin kokemuksia töissä! Kärsivällisyyttä tämä ainakin kasvattaa, vaikka harjoitteluohjaajien mukaan minulla on sitä jo ollutkin yllin kyllin.

Tsekkaa linkit!!

Oikealla muutama youtube-löytö.

Eilenkin illalla 7 celsiuksen lämmössä vesisateessa jorattiin juurikin noita biisejä viinifestareilla. Ensin paikalliset ihmetteli, mutta oli siellä muutama rohkea herrashenkilö, joka lähti mukaan tanssiin. Hiki siinä tuli! Oli oikein tehokas ja fantastinen alkuillan ilakointi. Kympiltä jo kotona nukkumassa.

Ero ulkomaalaisen ja moldovalaisen naisen välillä on kyllä suuri. Me kun tennareissa ja sadetakeissa siellä laitettiin itsemme peliin, niin moldovalaistyttösen sievästi seisoskelivat koroissaan sateenvarjojen alla.

työpaikasta, työtovereista ja lapsista

Sateisena lauantaiaamuna, ennen viinifestareilla käväisyä valmistin suomalaissaksalaisella riisipuuroassosiaatiolla muunneltua perinteistä mamaligaa. Mamaliga on maissijauhosta keitetty keko, jota yleensä syödään ruuan lisukkeena. Minä ja J keitämme sen maitoon ja syömme kanelin ja sokerin kera. Nam.

Työpaikkani on siis kaksikerroksinen, noin 17 lapsen keskus. Alle kouluikäisiä on 4, aluksi he olivat päivät kotona, mutta nyt olleet päiväkodissa jo kaksi viikkoa. Lievästi kehitysvammaisia on kaksi, näkövammaisia on kaksi, yksi liikuntavammainen poika tuli viimeviikolla. En tiedä, jääkö hän sinne asumaan, vai onko hän jonkinlaisella jaksolla, kun tuntuu, että muut lapset jo tuntevat hänet, eli että hän olisi ollut siellä aikaisemminkin. Lopuista yksi tyttö käy venäläistä koulua ja loput käyvät normaalikoulua, yhdellä heistä on toisen puolen käsi ja jalka poikki kyynärtaipeesta/polvesta. Ei tietenkään ole mitenkään informoitu, onko vamma synnynnäinen, mutta epäile tapaturmaa, sillä tyngät ovat arpisia. Kotona hän hyppelee yhdellä jalalla, kouluun hän kävelee kainalosauvoilla. Pitänee laittaa kuvia hänen tyylistään, sillä sitä on vaikea kuvailla. Hän osallistuu kaikkeen, eikä todellakaan jää muista jälkeen.

Keskuksella on johtaja ja kaksi toimistotyöntekijää, jotka ovat paikalla pääasiassa virka-aikaan, paitsi kun ovat jossain tapaamisissa. Johtajaa itseään ei siis kovin usein nää, ja kun näkee hän on huoneessaan puhelimessa. Ilmeisesti pääasiassa varainhankintaa. Toinen toimistotyöntekijöistä puhuu kohtuullisen hyvää englantia ja on myös todella mukava.

Varsinaisia lasten kanssa työskenteleviä on ehkä noin 8. Ne kun aina vaihtelee, niin on vaikea pysyä perässä. He tekevät 24 tunnin työvuoroja ilmeisesti kaksi tai kolme päivää viikossa. En ole vielä ihan päässyt kärryille, onko joku aina ylä- tai alakerrassa, vai vaihtelevatko kaikki kerroksia. Yleensä työntekijöitä on 2/kerros. Joskus päiväaikaan, kun lapset on koulussa, vaan 1/kerros. Kaikki työntekijät ovat naisia. Kaksi puhuu vähän englantia. Pari kolme on osoittanut kiinnostusta ja kannustusta meitä vapaaehtoisia kohtaan. Osa on aika neutraaleja ja sitten yksi vaikuttaa jotenkin vihaiselta… voi olla että sillä on vaan ollu huonopäivä tms.

Sitten joitain ajatuksia töistä. Yleistä asiaa, mutta pääasiassa johdateltuna perjantainkokemusten kautta. Perjantai oli vähän outo ja tyhmä päivä, yleensä töissä on ihan kivaa.

Päällimmäisenä tuntuu olevan vaatettaminen. Lapsilla on erikseen koulu- ja kotivaatteet,  mikä on tietenkin järkevää. Aamuvuoroon mennessä lapset yleensä istuvat leikkihuoneessa kouluvaatteisiin pukeutuneena. Ei ole varsinaisia koulupukuja, mutta vaatteisiin todella panostetaan. Pojilla on usein puku. Tytöilläkin suorat housut ja ainakin kopisevat kengät, jotka ainakin nyt vaikuttavat aika kylmiltä. Päiväkotilaisten kanssa tilanne on jotenkin oudoin. Heidät on puettu aamulla vähän parempiin päiväkotivaatteisiin. Venäläiseen kouluun menevä tyttö yleensä vie heidät kanssani päiväkotiin. Ennen lähtöä tarkistetaan, että paita on housuissa ja kaikki muutenkin ”frumos”. Eli kauniisti. Tämä sisältää yleensä retuutusta ja huutamista, sillä kaikki ei tietenkään ole ”frumos”. Välillä pitää jotain vaihtaa. Tässä on vaikea olla apuna. Osaan kyllä laittaa paidan housuihin ja katsoa, että vaatteet ovat hyvin päällä, mutta en tajua sitä ainaista vaihtamista, kun en näe eroa vaihdettujen välillä. Niin ja päiväkotilapset ovat yleensä jo seitsemältä ulkovaatteet päällä vaikka lähdemme heidän kanssaan vasta varttia vaille kahdeksan. Kun sitten päästään hyvin lähellä olevaan päiväkotiin, niin vaihdetaan niitten lasten vaatteet. Eli niillä on siellä kaapit, missä on vaihtovaatteet. Näissäkään harvoin nään eroa, enkä ole varma, vaihdetaanko ns. huonompiin vai parempiin.

Kysyin kerran englannintaitoiselta toimistotyöntekijältä vaatteista. Hän sanoi, että johtaja on hyvin tarkka, että lapset pukeutuvat hyvin. Lapset tulevat huonoista oloista, eivätkä ole oppineet, miten pukeudutaan. Pitää siis opettaa ero hyvien vaatteiden ja arkivaatteiden välillä, sekä että vaatteet ovat kauniisti päällä. Ymmärsin idean, enkä viitsinyt kysyä, miten huutaminen ja retuuttaminen liittyvät tähän. Tai täysin mielivaltainen vaatteiden vaihtaminen. Ehkä se vielä selviää.

Vaatteita myös järjestellään lähes rituaalisesti. Todella usein uudelleen järjestellään kaikki vaatteet ja viikataan ”frumos”. Sitten pitää vielä asettaa ne ”frumos” kaappiin tai laatikkoon, jotka yleensä ovat liian täynnä. Tuntuu, että tälläkään järjestelyllä ei ole mitään suurempaa, työntekijöiden yhteistä linjaa. Kaapit ja laatikot voisi vaikka nimetä koulu ja kotivaatteiksi ja kenen vaatteita ne ovat. Tätä ehkä ehdotan myöhemmin. Sitten mustakin vois olla apua, kun tietäisin mikä vaate minnekin menee, tai milloin pitää jostain jotain ottaa.

Perjantaiaamuna, kun menin töihin minulle kerrottiin, että päiväkotilaiset eivät mene tänään päiväkotiin. Syytä ei kerrottu. Kaksi alakerrassa asuvaa päiväkotilasta seisoi leikkihuoneessa kädet ylhäällä seinää vasten. Jos lapset pitävät liikaa meteliä, heitä yleensä seisotetaan näin. Liikuntavammainen (joka ei siis puhu) ja toinen näkövammaisista pojista olivat huoneessa. Näkövammainen selitti, että lasten pitää seistä niin. Johtaja on käskenyt. Oletin, että he ovat tehneet jotain pahaa. En kiinnittänyt heihin huomiota, tai käskin pysyä paikallaan ja pitää kädet ylhäällä. Nämä käskyt on tullut kuultua niin monta kertaa, että muistin ne. Ihan hirveän hyvää vaikutusta sanoillani ei kuitenkaan ollut. Ja he koittivat kokoajan hakea huomiotani.

Tässä tullaankin siihen, miten täällä toimitaan. Lapsia siis komennetaan ja heille huudetaan paljon. Heidän käsketään seistä kädet ylhäällä seinää vasten, tehdä läksynsä hiljaa tai istua sohvalla. Sitten lähdetään pois huoneesta ja lapset eivät tietenkään tee, niin kuin on käsketty. Lapset eivät ole tyhmiä ja pääasiassa he kuuntelevat tarkkaan, koska joku aikuinen tulee ja tekevät sitten, niin kuin on käsketty. Jos joku joskus jää kiinni, tulee tietenkin lisää huutoa. Ja sitten aikuinen taas poistuu huoneesta. Lapset ovat selvästi oppineet, että vapaaehtoisista ei tarvitse niinkään välittää ja rikkovat käskyjä edessämme. Kun sana ei kuulu ja ei oikein osaa muillekaan kertoa, niin minkä siinä sitten mahtaa... Ja kun käskyt sitä paitsi välillä ovat ihan syvältä, niin ei ole ihan hirveän kova motivaatiokaan kertoa, vaikka toisaalta ei halua myöskään vastustaa muita työntekijöitä, varsinkaan, kun ei tiedä taustoja, kun niistä ei tietenkään edes yritetä kertoa.

No, takaisin perjantaihin, vein sitten tytön venäläiseen kouluun ja sitten kaksi kehitysvammaista heidän kouluunsa. Yläkerran päiväkotilapset olivat yläkerrassa ja alakerran päiväkotilapsista toinen järjesteli vaatteita ja toinen seisoi kädet seinää vasten toimiston oven vieressä. Toimistossa oli yksi työntekijä. Kysyin, mitä voin tehdä. Halusin ehdottaa, että voisin tehdä jotain lasten kanssa, mutta työntekijä pyysi minut lakaisemaan pihan ja muuta kotityötä. Sinänsä hyvä, että lasten ei tarvitse sitä kylmässä tehdä. Mulla ainakin oli hyvät ja lämpimät vaatteet. Kun sain hommat tehtyä yläkerran päiväkotilaiset olivat tulleet alas piirtelemään. Minä menin heidän kanssaan ja oli kivaa.

Kysyin yhdeltä työntekijältä, miksi lapset eivät menneet tänään päiväkotiin. Hän selitti jotain ja sitten että kaikki lapset menevät tänään kirjastoon. En siis loppujen lopuksikaan ole varma, olivatko he missään vaiheessa tehneet mitään pahaa, vai oliko kyse vain siitä, että heidän ei kannattanut mennä päiväkotiin, kun heidät olisi pitänyt hakea kesken päivän pois kirjastoreissua varten. Hain tytön venäläisestä koulusta ja kun tulin takaisin, kysyin saanko tehdä jotain lasten kanssa. Molemmat alakerran päiväkotilaiset seisoivat nyt kädet ylhäällä toimiston oven vieressä. Sain luvan ja mentiin noin puoleksi tunniksi rakentelemaan palikoilla.

Sitten lapset menivät syömään ja minä lähdin kotiin.

Oikeestaan mua tosi paljon harmitti tuo päivä. Ensinnäkin, että en saanut selvää, olisinko voinut enemmänkin leikkiä lasten kanssa ja auttaa heitä järjestelemään vaatteita. Ja etenekin, että olisin halunnut sinne kirjastoon, mutta työvuorossa oli just se yks vähän vihainen työntekijä, enkä jaksanut hänelle selittää, että oikeastaan haluaisin lähteä heidän kanssaan sinne kirjastoon… Kirjastoharmituksessani taas muistin, että tulin tänne ennen kaikkea auttamaan niitä lapsia, enkä itse pääsemään kirjastoon. Ja sitä paitsi, ehkä vielä pääsen sinne. Olin sitäpaitsi väsynyt ja nälkäinen, joten oli ihan hyvä päästä kotiin.

Töissä on siis vielä lihava, kultahampainen keittäjä. Hän on ollut viikon lomalla, joka on selvästi tylsistyttänyt työviikkoani. Yleensä autan häntä ja käyn hänen kanssaan kaupassa ja välillä hän ostaa meille jotain rasvaisia herkkuja. Nyt on joku valkoisiin pukeutunut sijainen ollut siellä, eikä ole paljon puhellut.

Kärsivällisyyttä ja ymmärrystä siis koitellaan ja kun romanian ope on joutunut perumaan tunteja, on kielenoppiminenkin aika heikossa hapessa. Koitan parhaani vapaa-ajalla, mutta kyllä se ohjatusti olisi helpompaa ja tulisi ne virheetkin korjatuksi. Aamuvuorot tosiaan on aika hiljaista ja yksinäistä sukkien neulomista, joten kieli ei juurikaan kehity. Mulla on nyt mun ja toisen vapaaehtoisen muiden aikataulujen takia ollu paljon aamuvuoroja, katotaan, kuinka hommat etenee.

Älkää nyt kauhistuko. Tuo esimerkkipäivä ei ollut tavallinen päivä, mutta halusin kuitenkin kertoa sen, kun siitä näkee sitä asennetta, että lasten pitää olla hiljaa, kiltisti ja kauniisti, mutta sitten heille kuitenkin aina huudetaan. Ehkä vaikeinta on, kun ei tiedä, millaisista oloista lapset tulevat: todennäköisesti keskuksen olot ovat paljon paremmat, kuin heidän kotiolonsa!!

Tämä tietenkin vaan pintaraapaisu ja palaan aiheeseen taas ja voin kertoa myös kouluista ja lapsista tarkemmin.

Terveystarkastus

(Koitan ottaa viikonloppuna aikaa kertoa hieman tarkemmin työstäni, lapsista ja kanssakasvattajista. Vaikka kyseinen aihe on täällä oloni syy ja pääasiallinen päiväohjelmanrakentaja, on se moninaisuudessaan jäänyt vähille blogiteksteissäni. Tilanteet vaihtelevat ja juuri kun on muodostanut ajatuksen, se muuttuu ja ei tiedäkään, mitä kirjoittaa. Nyt on kuitenkin jo melkein neljä kokonaista viikkoa takana, joten jonkinlaista tuntumaa kai pitäisi olla. Pyrin pääsemään jännän äärelle viikonloppuna...)

Huhhei ja vihdoinkin yhteen mielenkiintoisimmista kokemuksistani. Me Moldovassa yli 3kk ahertavat vapaaehtoiset tarvitsemme työluvan. Työluvan saamiseksi on läpäistävä kaksi päivää kestävä terveystarkastus. Kävimme tarkastuksessa noin 5 hengen ryhmissä ja apunamme (jota tekstissä kutsun oppaaksi) oli yksi paikallinen toimistotyöntekijä.

Tärkein osa terveystarkastusta on HIV-testi; positiivisella tuloksella maassaolo jää haaveeksi. Verikoe tulokset saimme yhdessä päivässä, joten moldovalainen lääketiede taitaa olla aikaansa edellä. Vai saako tuloksen myös Suomessa niin pian? Sain negatiivisen.

Terveyskeskus oli vanha kivirakennus. Valitettavasti en tohtinut ottaa kuvia, sillä tilanne oli jokseenkin jännittävä. Rakennuksessa oli siis kivilattiat ja seinät. Siisteystaso oli rappukäytäväämme parempi, mutta en kutsuisi hygieeniseksi, saati steriiliksi. Käytävillä huoneisiin jonottavat ihmiset riitelivät varsinkin meidän joukkiomme ohi pyrittiin aktiivisesti. Pahimmat huijarit onnistuivatkin etuiluyrityksissään.

Aluksi vaihtotoimiston työntekijä keräsi passimme ja kävi vastaanottohuoneessa hakemassa kaikille papereita; osa käsin kirjoitettuja, osa tiedotteiden nurjalle puolelle kopioituja. Yksi oli taulukko, jossa oli noin kahdeksan kohtaa ja sitten oli vihko, jossa sivuja samalle määrälle spesialisteja.

Aloitimme tarkastuksen verikokeella. Neulat olivat steriilipakkauksissa, pelkäsin että hoitsu vetää jonkun vähän käytetyn neulan esiin, mutta ei onneksi. Helpotus. Verenotto ei kuitenkaan ekalla yrityksellä hoitsulla onnistunut ja piti vaihtaa kättä, ja mulla ei siis ikinä ole ollut mitään vaikeuksia verenluovutuksessa kummassakaan kädessä. Mitään laastaria ei tietenkään laitettu ja passia ja papereita piti yhä pitää kädessä, kun yritin pitää tolloa molemmissa kyynärtaipeissa. Onneksi eivät vuotaneet pitkään – ja aikaahan oli, kun viisi muuta kävi verikokeessa jälkeeni.

Tämän jälkeen veimme jokainen henkilökohtaisesti, edellisenä päivänä kotona purkittamamme, kakkanäytteen yläkerran laboratorioon, joka laitettiin pöydälle yhden lapun päälle, joissa luki nimemme. Sitten menimme takaisin ensimmäiseen kerrokseen ihotautilääkärille. Lääkäri kysyi, onko Suomessa kylmä ja onko täällä kasveja. Vastasin molempiin myöntävästi. Sitten hän kysyi olenko allerginen jollekin. Vastasin kieltävästi. Sain leiman ja allekirjoituksen.

Seuraava käynti oli taas yläkerrassa. Tällä kertaa infektionistilla. Hän tyytyi kysymään vain, onko jotain tulehduksia. Vastasin kieltävästi ja sain leiman ja allekirjoituksen samalla kun kysymyksen esittänyttä lääkäriä vastapäätä istunut rouva kirjoitti käsin vihkoon juoksevan numeron ja tietoja minusta. Suuntasimme toiseen rakennukseen gynekologille. Menin ensimmäisenä oppaamme kanssa sisälle. Mutta ei siellä olisi tarvittu. Hän tyytyi kysymään oppaalta, keitä me olemme ja onko meillä jotain seksitauteja. Opas vastasi kieltävästi ja saimme kaikki leimat ja allekirjoitukset. Viime vuonna oli kuulemma tentattu useaan otteeseen, osaako käyttää kondomeja. Näytettä ei ollut pitänyt antaa.

Ekan päivän ohjelmasta jäi röntgenkuva, sillä röntgenlaite oli rikki.

Toisena päivänä kävimme psykologilla. Kun edellinen asiakas meni sisään, näin, että huoneessa on remonttitikkaat, se huvitti minua. Kun vuoroni tuli, huomasin, että huoneessa oli myös pari remonttimiestä, joiden läsnäolo ei toki haitannut sitä, että vastasin kieltävästi kysymykseen mielenterveysongelmista. Sain leiman ja allekirjoituksen.

Kävimme myös toisessa huoneessa vastaamassa kieltävästi, en tiedä, minkä alan spesialisti hän oli. Ehkä hammaslääkäri. Sain leiman ja allekirjoituksen. Röntgen ei vieläkään toiminut. Seuraavaksi jonotimme 40 minuuttia terapeutille. 40 minuutin jälkeen ohi useita kertoja kävellyt toimistohenkilö kertoi oppaallemme, ettemme voi mennä sinne ennen kun olemme käyneet röntgenissä. Odotusaikana kuitenkin panimme merkille, että eräs lääkäri kävi tupakilla käytävän päässä ikkunan edessä. Siis sisäpuolella.

Viikon päästä saimme tiedon, että röntgenlaite olisi kunnossa. Olin päässyt jo yli ensimmäisen päivän säteilypelosta. Laite oli kuin muutamakymmentä vuotta sitten tehdystä tieteiselokuvasta. Kuva tuli ja seuraavana päivänä oli tarkoitus mennä hakemaan tulokset ja sitten vihdoin terapeutille ja ”lopputarkastukseen”, joka tarkistaisi, että kaikki leimat ja allekirjoitukset olisivat kohdallaan.

Seuraavana päivänä tapamisemme terveyskeskuksella. Sain tietää, että röntgen tuloksia ei voi saada siihen aikaan, koska he olivat juuri sulkeneet. Minä ja kaksi muuta, joilla kaikki muu oli jo tehty, lähdimme kotiin. Pitäisi vielä kerran selittää töissä, että menen ”viimeisen kerran” terveystarkastukseen. Kun kämppikseni, joka oli jäänyt muita tapaamisia varten terveyskeskukseen tuli illalla kotiin, hän sanoi, että minun ei tarvitsekaan enää mennä sinne. Oppaamme oli saanut tulokset röntgenistä ja samalla sanonut terapeutille, ettei meissä poissaolevissa ole mitään vikaa ja myös lopputarkastuksessa olimme saaneet leiman ja allekirjoituksen muitten siivellä.

Kahden päivän testi tuli siis läpäistyä neljässä päivässä kahden viikon aikana ja kahdella varsinaisella toimenpiteellä. Todella merkityksellinen ja tarpeellinen rupeama kaiken kaikkiaan. Ehkä jossain vaiheessa käväisi mielessä jonkun lompakon paisuttaminen sen verran, että saisi leimat ja voisi unohtaa huoneesta toiseen juoksemisen, mutta enhän minä täällä lahjontaa tukemassa ole. Ja tulipahan koettua. Tapaamisista ilmoitettiin siis joko päivää ennen sähköpostilla tai kavereiden kautta. Melkein aina jouduin lähtemään töistä kesken vuoron ja röntgen kerralla palasin vielä takaisin.

Jossain välissä kävin myös vessassa, joka, ylläri ylläri, ei ollut ihan tottumaani terveyskeskusvessatasoa: Matalat kannettomat pöntöt (=pitää kyykkiä). Ei paperia. Ei lämmintä vettä kraanassa. Ei saippuaa. Ei mitään, mihin kuivata kätensä. Naapuri huoneesta tuli hoitsu pesemään tomaatteja käsienpesualtaaseen.

Epäkoherenttia, elämää suurempaa pohdinta hyväntekemisestä, oikeudenmukaisuudesta ja itsekkyydestä

Oon viimeaikoina pohtinu paljon tulemistani, olemistani ja tekemistäni. Tietynlaiset vastoinkäymiset, uudet kokemukset ja odotusten toteutumattomuudet, ajatteluttaa, miksi sitä oikeastaan tekee, niinkuin tekee. Mikä on oikein? Mikä on itsekästä? Onko oikein tehdä hyvin itsekkäistä syistä? Mikä ei ole itsekästä?

Ensiksikin rahakysymys. ICYEn ohjelmassa luvataan täysi ylläpito ja työmatkat. Minulle tarjotaan asunto ja 1100 leitä kuukaudessa. Olen pyrkinyt tekemään kuukausibudjetissa pysymissuunnitelman, ihan vaan siksi, että tiedän saanko sen, mitä minulle on luvattu. Pystyisinkö elättämään itseni saamillani rahoilla? Onko budjetissa pysyminen vaikeaa vain siksi, että asutaan isossa kaupungissa, jossa on paljon tarjottavaa. Edellisviikonloppuisella maaseutukäynnillä tajusin, että jos asuisikin siellä, ei olisi mitään paineita lähteä viettämään iltaa, ostaa placintaa kioskista tai käyttää puhelinta. Illanviettopaikka olisi jonkun paikallisen koti, placintat valmistettaisiin itse ja kännykkä ei siellä edes kuulunut.

Asun kuitenkin kaupungissa, asunnossa, jossa ei ole uunia. Minulle ja kolmelle kämppikselleni tarjotaan yhteensä yksi kattila ja yksi paistinpannu. Kokkausmahdollisuuksien rajoitteisuudessa, kaupunkihoukutuksilla ja -hinnoilla budjetissa pysyminen on vaikeaa. Oletan, että täysihoitoon kuuluu täysipainoinen ravinto, peseytyminen ja siivoaminen.

Olisiko eettisempää, solidaarisempaa tai jotenkin vaan maailmankaikkeudellisesti oikein yrittää elää paikallisten tavoin ja kituuttaa kuukausituloillaan, jotka eivät jää kovin kauas paikallisen duunarin palkasta. Vai olisiko kenties sittenkin parempi kuluttaa kesätyösäästöjä ja siten kohennuttaa paikallista taloutta? Vai selitänkö paikallisen talouden kohennuttamisella pahoja tapojani?

(Oltuani yhteydessä Suomen päähän raha- ja ruuanlaittomahdollisuusongelmista, niihin on luvassa kohennusta. Sorron ääni on kuultu!)

Toinen alkuhankaluus on ollut työpaikan odotusten toteutumattomuus, joka saattaa olla vain alkukankeutta. Toki tilanne parani jo edellisperjantaina, kun otin tilannetta haltuuni. Siivoaminen ja paprikoiden pilkkominen ei vastaa ohjelman kuvausta, eikä anna minulle kovinkaan paljon ammatillisesti. Mutta tulinko tänne kehittyäkseni ammatillisesti vai auttaakseni lapsia, jotka eivät voi asua kotona? Auttaako siivoaminen ja paprikoiden pilkkominen näitä lapsia? Auttaa. Paprikoita säilöessäni varmista, että lapset saavat monipuolisempaa ruokaa talvellakin. Mutta kun siivotessani toinen ohjaaja näprää kännykkäänsä, on aivan sama, kumpi meistä sen tekisi. Mutta toisaalta, onko tuo 24 tuntista päivää tekevä, todennäköisesti alipalkattu varaäiti rentoutuneempi ja siten ystävällisempi lapsille, jos minä teen siivouksen? Siksi aloitin sukkaprojektin, jotta, silloin, kun minua ei oikeasta tarvita tekemään jotakin ja kun lapset eivät ole paikalla voin käyttää aikani lasten hyväksi neulomalla heille sukkia. Sekään ei toki kehitä minua ammatillisesti, mutta pitää lasten jalat lämpiminä sitten talvella. Lankoihin menee ehkä 3€/lapsi, joita on 17, eli ei kovin suuri rahallinen panostus ja konkreettista hyvää lapsille ja järkevää tekemistä päiviksi.

Olen toteuttanut tätä projektia nyt viikon verran. Kysyin aluksi englantia puhuvalta assistentilta, oisko tämä ok. Ja hän sanoi, että on. Ajatuksesta ei kuitenkaan ilmeisesti oltu ketään informoitu ja sain monesti erikoisia katseita, kun neuloin… Olen siis erikseen kaikille työntekijöille mainiolla (lue:surkealla) romaniankielentaidollani selittänyt, että neulon kaikille lapsille sukat. Ihailua ja kehua on tullut monesta suunnasta ja vakihenkilökunta ei niin helposti pyydä mua tekemään kaikkia siivousjuttuja. Toki olen heille sanonut (ja ilmeisesti tullut ymmärretyksi), että sanovat, jos tarvitsevat apua, mutta muuten kulutan aikani neulomalla, kun lapset ovat koulussa.

Tänään (ma 4.10) rouva isorouva tuli paikalle ja kysyi mitä teen. Hän on hieman hyökkäävä ja outo ja en tiennyt, tiesikö hän sukkaprojektistani ja mitä siitä ajattelisi. Rintarottingilla sanoin, että teen sukkia lapsille ja esittelin tekeillä olevaa luomusta. Hän korjasi ääntämystäni sanassa "sukka" viidesti ja sanoi sitten ”loistavaa, kiitos todella paljon”. Projektillani on siis korkeamman asteen siunaus.

Sitten on vielä tämä matkustelu, joka kolkuttaa omaatuntoa. Paikallinen maaseutumatkailu on hienoa ja tukee valtion taloutta, mutta kun on paineita tuohon syntiseen lentämiseen ulkomaille. Itsekkäästi haluan nähdä Brysselissä olevaa poikaystävääni ja hänen olosuhteitaan siellä. Itsekkäästi haluaisin myös nähdä kovaa vauhtia kehittyvää veljenpoikaani ja pitää sylissä tulevaa kummilastani. Ehkä vanhempien näkeminen ois ihan jees. Nämä itsekkyydet kuitenkin kuormittavat ympäristöä pahan kerran, eikä tuota kuormitusta ainakaan Suomeen syntyisi, ellen olisi täällä. Onko hyvyyden kertymän lopputulema negatiivinen, jos kesken vapaaehtoistyöpuolivuotiseni lennän kaksi kertaa Euroopan sisällä? Toki lapset ovat saanet leikittäjän, kouluunsaattajan ja lämpimät sukat, mutta entä ilmastonlämpenemisen aiheuttamat katastrofit tulevaisuudessa?

 Näitä elämää suurempia kysymyksiä pohtiessani sain linkin Eerolta oikein osuvasti http://www.hs.fi/juttusarja/kiiskinen/artikkeli/Omantunnon%20vapaudesta/1135260395624

Maailma on anuksesta ja siinä on vaikea tehdä hyviä ja oikeita päätöksiä ja teemme kuitenkin aika paljon hyvääkin hyvin itsekkäistä syistä. Itsekkyys ei kuitenkaan tee hyvää pahaksi eikä paha teko toisaalla kai muuta toisaalla tehtyä hyvää turhaksi.

Samalla käy ajatus tulevassa. Mitä haluan elämältäni? Kuten aikaisemmin mainitsin, haluan enemmin aikaa, kuin rahaa. Haluan aikaa itselleni ja läheisilleni. Aikaa rentoutua, pitää huolta itsestäni ja luonnosta. Aikaa huomioida läheisiäni ja muita huomion tarpeessa olevia. Mutta onko sekin itsekästä, jos kiireen vaakakupissa painaa ammattikunnan hyvinvointi ja oikeusturva, esimerkiksi järjestötoiminnan tai koulun johtoryhmän kautta?

Tätä kaikkea kai voi pohtia ikuisesti, enkä usko löytäväni viisasten kiveä. Kirjoitin tekstin pääsisällön matkustelu-, raha- ja työkriisissä reilu viikko sitten. Nyt teksti tuntuu jo hieman epäajankohtaiselta, sillä jonkinlaista kehitystä on tapahtunut joka asiassa, eikä kriisintunne ole enää akuutti. Halusin kuitenkin jakaa tekstin, ihan silläkin, että huomaa, miten nopeasti asiat ja tilanteet muuttuvat, osittain omasta aloitteesta ja osittain omalla painollaan. Myös tajunta siitä, mitä kaikkea (kärsivällisyyttä, monikulttuurista ymmärrystä, itsetuntemusta, pettymyksensietokykyä...) tältä ajanjaksolta itse saan, vaikka pyyhkisin puolivuotta pölyjä, on kirkastunut tässä viikon aikana.

Kaikessa kriisissä on ihana huomata, että jotkut asiat helpottuvat: Helpompaa täällä on ostaa tomaatteja, joita en Suomessa ole pystynyt ostamaan vuosiin, kun en ole ollut varma, minkälaiset tomaatit kuormittaisivat luontoa vähiten. Täällä ne tulevat läheltä ja ovat luomua. Hyvällä omallatunnolla ja itsekkäästi maaseudun köyhien taloutta kohentaen syön ainakin tomaatteja niin kauan kun niitä torilta saa!