maanantai 28. helmikuuta 2011

Ylläripylläri

Palasin viikko sitten Suomeen yllättäen läheiseni. Piti siis palata vasta eilen. Onnistui aivan loistavasti. Ollut upea viikko! Energia ei oikein riitä ajattelemaan Moldovaa just nyt. Jonkinlainen loppuajatelmahajatelma pitää kohta rustata, mutta nyt ei pysty. Kokemus oli hieno. Nyt on tosi kiva olla kotona.

maanantai 14. helmikuuta 2011

Ystävänpäivänä

Huh, onpa ollut kuhinaa. Mitä on mahtanu tapahtua? Ainakin olen löytänyt kaikkea siistiä ja ihanaa yhdeltä sika halvalta katukirpparilta. Jee! Aika sekavainen olo lähdön suhteen. Moni asia alkaa tuntua siltä, että oispa kiva jäädä. Tänään esim. lapsia koulusta hakiessani molemmissa kouluissa opettajat ekaa kertaa alkoi jutella. Toinen oli musiikin opettaja, joka opettaa lapsille pianonsoittoa. Ja oli tosi ihana. Pianon soittamisen harjoitteluhan on ollut to do- listalla jo useamman vuotta. Ois voinu sen kanssa harjotella... no next time.

Sit meillä oli vieraita, jotka oli käyneet täällä Kishinevissä olevassa vanhassa huvipuistossa, jossa oli mm. pelikoneita, jotka toimii vanhoilla kopeekoilla. En ollu koskaan kuullukaan. Plääh. On myös kaunista. Mitä vielä. Lauantain lasten toimintapäivä oli succee. Joskin meidän lapset saapui myöhässä ja tämä yksi niuho työntekijä oli ihan paniikissa. Laittoi lapset istumaan penkeille jne. Kun sitten yllytin niitä osallistumaan aktiviteetteihin, niin siltä meinasi pelihousut revetä. Kuinka voi niin hermoheikko kontrollifriikki ihminen olla tommosessa duunissa? Loppupuolella, kun oli välillä esiintymisiä ja välillä vapaata tanssia, niin meinas kanssa mennä naikkonen ihan sekaisin. Saatiin kuitenkin yllytettyä kaikki lapset tanssimaan ja mä vedin kunnon settiä pyörätuolikaverin kanssa. Kyllä se oli lopulta tapahtumaa kehunut sitten kuitenkin.

Viime perjantaina oli myös kokous, jossa kerrottiin kaikkien lasten taustoista, kehityksestä ja tilanteesta sellaiselle kaupungintyöntekijätädille. Hienoa oli olla mukana. Olis vaan voinu olla vähän aikasemmin... vaikka ei ehkä ois samalla tavalla ymmärtänyt.

Hienojakin uutisia on! Sille yksijalkaiselle ja -kätiselle tytölle tehdään proteesit. Joku kuulemma urheilijaproteeseista tunnettu italialaisfirma on luvannut tehdä ne ilmaiseksi ja tarjota huoneen sairaalassa. Vielä pitää kuitenkin löytyä varat passiin, matkaan ja ruokiin. Vähän mietin, että jos ystävät ja tuttavat vois esimerkiksi valmistujaismuistamisen sijaan lahjottaa matkarahat tytölle... Että pistäkää korvan taakse. Mietin vaan, että tarvitaanko sellaiseen jotain keräyslupaa vai meneekö se naapuriavuksi...

Viimeiset päiväni koitan nauttia paikallisesta sapuskasta, lapsista ja on sitä luvassa muutama suomen tuntikin. Katsotaan nyt, kuinka hommat etenee.

Eilen vein kengät (yhden parin, plus yhden kengän) korjaukseen. Olin aika varma, että sanoivat että pitäisi mennä hakemaan tänään ennen kahta. Kiiruhdin töistä kotiin ja missasin Kiss-Innin ( http://m.protv.md/stiri/social/saruturi-pasionale-langa-monumentul-lui-stefan-cel-mare.html) ja olin kymmentävaille kaksi suljetun korjauskopin tietämillä. Hengasin huudeilla ehkä vartin ja sitten menin vielä parin tunnin päästä uudestaan. Kiinni yhä. Toivottavasti aukeaisi kuitenkin lähipäivinä, niin ei tarttisi lenkkareissa joka paikkaan toheltaa.

Ei muuta kun rattoisaa ystävänpäivän jatkoa.

lauantai 5. helmikuuta 2011

Maistuis varmaan sullekin!

Tämä viikko on mennyt kulinaristisissa merkeissä. Äidin ja Tuijan kanssa tutustuttiin moldovalaisiin herkkuihin. Tuli syötyä aika paljon mamaligaa ja placintoja. Kaikenlaisia herkkukarkkeja lähti Suomeenkin sen verran, että toisen naisen laukku ylitti jo painorajat (ei se tainnut ihan pelkästään karkeista johtua). Käytiin myös "Fabricat in Moldova" eli "valmistettu Moldovassa" messuilla. Jotain jäi mukaan sieltäkin.

Selvisin töihin torstaina ja lapset olivat yhä kaikki kipeinä. Piirreltiin ja hengailtiin ja oli kiva päivä. Perjantaina sitten me kolme kassialmaa lähdimme kohti lastenkotia. Lasten menussa olisi kalakeittoa, muussia, lihapullia, ruisleipää, karjalanpiirakoita ja mustaherukka mehua. Ja kyllä maistui! Myös johtaja kehui vuolaasti. Kokki oli tosi mukava ja rouvien ikää kummasteltiin joukolla.

Tulikin muutama selkeä esimerkki taas siitä, missä maidemme elintasoero ihan käytännössä näkyy. Ensinnäkin juuri tuossa "säilymisessä". Kokki sanoi, että moldovalaiset naiset pakkaavat leviämään synnytyksen jälkeen. Ei uskoisi, että nämä naiset ovat synnyttäneet kaksi lasta. Vaikka ei hän itsekään iso ole ja lapsia on ainakin yksi. Myös hoitajat ihmettelivät, voiko nämä nuorekkaat vieraat olla niinkin vanhoja. Lenkkeily, liikunta, terveellinen ruokavalio jne. Ei täällä sellaiseen ole varaa ja aikaa.

Toinen on sitten kuitenkin se, että mehän taas heihin verrattuna näytimme aivan mettänpörhöiltä. Ilman rakennekynsiä, piikkikorkoja, meikkejä ja turkiksia. Johtuuko se siitä, että meidän ei enää tarvitse näyttää, että toimeentullaan. Vai siitä, että meillä on varaa hyviin ja mukaviin vaatteisiin? Onhan moni pintakiiltävä sekunda lopulta edullisempaa, kuin maanläheisempi laatutavara.

Kolmas tilanne oli, kun olimme lähdössä lastenkodista. Lapset ainakin ja taisi keittäjä ja johtajakin toivottaa naiset uudelleen tervetulleiksi. Rouvat kiittivät tietenkin ja esittivät vastakutsun... niin. Hmm. Montako (kymmentä) vuotta heidän pitäisi säästää, että voisivat reissun toteuttaa. Ja minkälainen elämys painekeittokattilat ja yleiskoneet olisivat meidän keittäjälle, joka kotoaan on tuonut ruosteisen purkinavaajan, kun sitä ei työpaikka tarjoa...

Tällainen Moldovan reissu ei keittäjän tuloillakaan ole monen kuun säästötoimia vaativa proseduuri ja paikan päällä voi elää herroiksi, ostaa torilta vaikka ihan kannatusmielessä ja jättää lähemmäs päivän palkkaa vastaavan tipin siivoojalle. Silti viimeisenä päivänä voi ihmetellä, että ei tullutkaan vaihdetuksi kaikkia mukaan otettuja euroja, jotka koti-Suomessa olisivat helposti kuluneet neljän päivän ruokaostoksiin.

ps. Ystävällinen henkilökunta, herkullinen ruoka ja ihmetys siitä, miten kaunista mahtaisikaan olla kesällä sai rouvat jo suunnittelemaan kesäreissua Moldovaan :)

lauantai 22. tammikuuta 2011

Marjukka ja maailmantuska

Dokkarien ja TVn katselu on jatkunut. Koska täällä ei tuskaa tarpeeksi saa katsoin ykkösen Auschwitz dokkarin ja sitten semmoisen elokuvan kuin Precios, joka kertoo hyväksikäytetystä amerikkalaisnuoresta.

Yksi työntekijä ja toinen keittäjistä sanoivat itsensä irti. Yksi lapsi haluaa lähteä kotiin.

Mulle tämä selvisi, kun tyttö alkoi itse mulla jutella. Se oli aivan innoissaan. Ajattelin, että ehkä siellä on asiat sitten paremmin. Siellä kotona. Myöhemmin kuulin, että tyttö oli jäänyt kiinni varastelusta. Olivat pitäneet ison kokouksen kaikkien lasten, työntekijöiden ja vapaaehtoisten kanssa. Olivat päättäneet, että tyttö saa vielä mahdollisuuden varastelusta huolimatta, mutta hän itse haluaisi kotiin.

Taas eilen kouluun mennessä ja sieltä tullessa se aivan innoissaan selitti siitä, millaista kotona on. Kaikki tuntee kaikki, on eläimiä ja isoäiti on enemmän kavereita. Selitti, miten isoisä (joka nyt on kuollut) oli jahdannut häntä kepillä. Jee, jee, jee. Se tyttö ei meinannut pysyä housuissaan ja oli yhtä hymyä ja ystävällinen kaikille.

Illalla oli sitten jatkokokoontuminen kaikkien kanssa. Kaikki sai sanoa mielipiteensä. Pienet lapset olivat niin kovin hellyyttäviä. Monet sanoivat, että jos tyttö haluaa mennä, niin hänen pitäisi voida mennä. Pomo sitten selvensi tilannetta, että tottakai te kaikki haluatte kotiin. Haluatte perheeseen, mutta tällä tytöllä odottaa siellä maalla isoäiti ja serkku (myös nuori tyttö). Isoäidin eläke on 480 leitä kk. Jo aikaisemmin tyttö oli asunut isoäitinsä kanssa, mutta silloin isä oli auttanut rahallisesti. Nyt isä on kuollut. Äiti on ties missä, alkoholisti ja mitä vielä.

Yksi vähän vammainen poika sanoi, että eikö se voisi mennä sinne maalle ja ehkä se löytää hyvän perheen. Joku lapsista naurahti. Pomo sanoi, ettei kannata nauraa. Suurin osa niistä lapsista on ollut perheessä ja jossain vaiheessa se elämä on vielä voinut olla hyvää elämää. Tällä pojalla ei koskaan ole ollut perhettä. Hän ei tiedä, mikä on perhe.

Pomo selitti, että kaikkien muiden paperit ovat valmiina, odotetaan vaan, että sopiva perhe löytyisi. Ainoa, jolta vielä puuttuu yksi paperi, on tämä tyttö, joka haluaisi lähteä nyt kotiin. Silloin se prosessi tietenkin pitkittyisi. Katsotaan nyt, mitä viikonloppu tuo tullessaan, mutta pitää koittaa pomon kanssa jutella, olisiko mahdollista, että tyttö nyt kävisi kotosalla. Näkisi, mitä se oikeasti on. Selvästi hänellä on väärä kuva siitä, millaiseen ympäristöön hän palaisi. Sellainenkin reissu tietenkin vie rahaa ja aikaa ja nyt kun työntekijätkin ovat kortilla, niin en tiedä onnistuuko. Sitä yksi työntekijäkin ehdotti.

Oli tosi koskettavaa kuulla kaikista niistä lapsista ja miten ne niin kovasti toivovat sitä perhettä. Mielenkiintoista, miten suoraan ja avoimesti asioista puhutaan. Kenen äiti on prostituoitu, kenen alkoholisti, kuka hakkasi ja kuka hylkäsi kadulle tai sairaalaan, kenen vanhemmat taas ovat kuolleet. Onhan se rankkaa lapselle, mutta eipähän ole turhia haavekuvia takaisin tulevasta vanhemmasta.

Torstaina ja perjantaina toiset vapaaehtoiset olivat siis koulutuksessa ja minä olin yksin. Tein kaikki kolmevuoroa. Eli olin töissä 7-19. Nyt kun työntekijätkin hupenevat, ei oikein muuta voi. Inhottavaahan tässä nyt on se, että seuraavaksi, kun muut vapaaehtoiset ovat poissa, he ovat poissa koko viikon. Ja silloin myös äiti ja Tuija tulevat. Pitää koittaa järjestää aikaa myös heille. Nyt kun alkaa viikot vähetä, niin tuntuu vaan jotenkin siltä, ettei millään pysty antamaan ja tekemään tarpeeksi ja että olisi voinut ja olisi pitänyt niin paljon enemmän.

Ja vaikka kuinka kiva on tulla Suomeen ja nähdä kaikkia kavereita ja olla asumatta kahden keskenkasvuisen pojan kanssa, niin kuinka paljon voikaan ahdistaa ajatus siitä tavaran ja mahdollisuuksien paljoudesta mikä siellä on ja miten paljon lapset ja aikuiset silti valittavat ja vaativat.

keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Eläköön se pieni ero

Tänään puhuin yhden työntekijän kanssa. Kun jotenkin sivukorvalla kuulin, että ne puhui aikaisemmin palkasta yms. yhden toisen työntekijän kanssa. Kysyin, mitä ne saa palkkaa. Se vähän naurahti ja sanoi, ettei melkein mitään.

Halusin tietää tarkemmin.

4,75 leitä tunnilta (noin 30senttiä). Eli jos ne tekee töitä 250 tuntia kuussa eli noin 10 kokonaista vuorokautta töissä, eli kahdesta kolmeen vuorokautta viikossa, niin ne saa saman kuin minä ruokaan ja taskurahana nyt. EVSät saavuttaakseen heidän pitäs työskennellä 448 tuntia kk eli noin 14 tuntia päivässä, kuukauden jokaisena päivänä.

Sellaisia vapaaehtoisia me ollaan, niin ja meille maksetaan jo kämppä.

Erillisessä ohjelmassa olevat saksalaiset saa vielä vähän enemmän taskurahaa.

Romanian tunnilla puhuttiin mielipiteistä. Olin kahdestaan opettajan kanssa, niin ei menty aiheessa eteenpäin. Oli tosi kiva tunti. Yksi kysymyksistä oli, mitä mieltä olen homoseksuaalisuudesta ja homoista. Sanoin, etten juuri mitään. Että mielestäni se on normaalia. Ope kysyi, tunnenko jonkun homon... Aika monta. Hän ei ole kuulemma koskaan nähnyt homoa. Ymmärtääkseni pari vapaaehtoisista on homoja tai ainakin bitä. Sanoin siis, että ehkä hän onkin nähnyt, mutta ei vaan tiedä. Sanoi, ettei ole. Vain elokuvissa on nähnyt. Hänhän ei myöskään tiennyt mitä on team building.

Semmoista.

Tänään meinasi mennä hermot, kun ala-astelaiset kouluun mennessä puhuivat jotain pahaa toisistaan ja lällättivät. Kun ei ymmärrä, niin ei tiedä kuka aloitti jne. Kaikki sanovat, että kerro siitä toisesta johtajalle. Tein kompromissin ja kerroin kaikista työntekijälle. Huomenna, jos on yhtä ärsyttäviä, kerron johtajalle. Ja nykyään se kakstoistavuotias josta ennen valitin on tosi kiva.

Niin ja sitä, että onkin sitten taas lähtenyt työntekijä lipettiin. Nyt on sitten 5 varsinaista työntekijää, kun yks (se ärsyttävä) on opiskelemassa. Kohta tulee varmaan muistakin ärsyttäviä, jos joutuvat tota tahtia olemaan töissä. Ompahan meille vapaaehtoisillekin käyttöä.

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

pettymyksiä, pettymyksiä

Oon koneelta kattonu pari leffaa. Kuolleiden runoilijoiden kerhon ja Tummien perhosten kodin. Tummien perhosten kodin tiesinkin olevan aiheesta, mutta en yhtään muistanut, mistä Kuolleiden runoilijoiden kerho kertoo, vaikka olen siitä kuullut. Se pisti miettimään, onko jotenkin tuhoisaa kannustaa lapsia omaan ajatteluun. Heille tulee tietenkin halu saavuttaa jotain enemmän ja heidän tilanteessaan mahdollisuuksia ei kuitenkaan ihan hirveästi ole. Tummien perhosten kodissakin huostaanotetuille pojille annetaan ajatus paremmasta. Aiheuttaako sitä näille lapsille vaan isomman pettymyksen, jos yrittää vähän jotain erilaista ja vapauttavampaa.

Ihan mikrotasolla tässä vaan käveltiin päiväkotilasten kanssa takaperin kotiin. Ne kävelee paljon rauhallisemmin niin. Pysyvät lähellä ja kiltisti. Yksi sitten kuitenkin sattui tömähtämään takamukselleen tienposkessa olevaan kukkapenkkaan, joka (niin kuin kaikki täällä) oli pelkkää mutaa. Tietenkin sillä hetkellä johtaja tuli vastaan, kun odotti jotain vierasta saapuvaksi autolla. Tämä tömähtäjä ei sitten saanut lähteä seuraavana päivänä ostoskeskuksen askartelutapahtumaan...

Kyseisessä askartelutapahtumassa oli ihana huomata moldovalaisia nuoria naisia ohjaamassa lapsia ystävällisesti.Tosi tärkeetä meidän lapsille. Ja tietenkin myös se, että oli muitakin lapsia. Mukava tapahtuma kaikenkaikkiaan.

Päiväkodista tullessa (just ennen kaatumista) tajusin, miten paljon tilanne on muuttunut. Muistan, kun joskus syksyllä hain lapsia päiväkodista. Ne vaan näytti kieltä, juoksentelivat minne sattuu ja tappelivat keskenään. Oli niin turhauttavaa, kun ei osannut yhtään edes komentaa ja tiesi, että työntekijä käyttäis aika kovia otteita ja  välillä oli vaan pakko pitää jonkun kädestä tosi kovaa, ettei se karkais. Nyt on jo tosi mukavia yleensä paluumatkat. Tiedä sitten, mistä johtuu. Tietenkin ne nyt luottaa paremmin, kun olen ollut pitkään. Osaan jo vähän kieltä ja olen johdonmukaisesti "kolleroinut" työntekijöille tai johtajalle, jos ovat olleet tuhmasti. Ovat sitten saanet senmukaisen seurauksen. Todennäköisesti ovat olleet ilman ruokaa, joka toisaalta tuntuu tosi pahalta, mutta ilmeisesti on tepsinyt... Johtaja taas on huutanut ja uhkaillut "casa de copii"lla (eli lasten kodilla, on siis olemassa astetta pahempi paikka, oma työpaikkanihan on virallisesti "family type center" eli perheen kaltainen keskus, vaikka aika kaukana perhe siitä on...)

Viikot vähenee ja ajatukset vaihtelee. Kiva on päästä Suomeen, mutta on se kova paikka jättää nää muksut. Toisaalta tilanne pidemmän päälle kyllä alkais ahdistaa ihan todenteolla, se miten ei vaan saa sanotuksi ja keskustelluksi, miksi kukakin mitäkin tekee.

Nyt esimerkiksi johtaja vei melkein kaikilta lapsilta melkein kaikki joululahjat, kun eivät olleet pitäneet niistä huolta. Kukaan ei ikinä opeta niille, miten pitää huolta mistään. Huudetaan vaan ja sanotaan, että nopeemmin, nopeemmin. No millä h*#vetillä sitä pitää huolta jostain palapelistä jos on 3 sekuntia aikaa olla ruokapöydässä. Ihan syvältä.

Pari lasta on alkaneet tosi usein sanoa, että "I love you" ensin romaniaksi ja sitten englanniksi. Sen jälkeen joskus tulee pyyntö pelata mun kännykällä, että en sitten tiedä, kuinka vilpitön tuo lause sitten onkaan. Mutta jos siinä vähänkin jotain perää, niin taitaa taas olla yksi menettämisen paikka edessä alle kahden kuukauden päästä niillekin lapsille. Onko tämmöinen puolenvuoden jakso, tai vuodenkaan ollenkaan reilua niille lapsille? Tulee, on ystävällinen ja hyvä ja sitten lähtee... aika ketkua. Sori lapset.

maanantai 10. tammikuuta 2011

Ostin tänään banaanin

Ostin myös deodorantin. Matkan varrella olleelta torilta tai lähi Fidescosta en kuitenkaan löytänyt lamppua. En jaksanut mennä minnekään muualle. Ehkä vielä illalla.

Huomenna piti alkaa suomen kurssi, mutta lomailevat opiskelijat eivät ole ilmoittautuneet ja aloitusta lykätään. Toivottavasti ei pitkään. Ja vapaaehtoisesti kun taidan tuonkin homman tehdä, niin ei haittaa vaikka olis vaan neljä osallistuajaa.

Kävin viimein toimistolla hakemassa tammikuun työaikakaavakkeen ja samalla sain pari korttia miesihailijoiltani. Kiitti vaan molemmille.

Toimistolle mennessä vastaan tuli toinen vapaaehtoinen aivan poissatolaltaan. Heillä on isoriita huonostikäyttäytyvän kämppiksen kanssa. Toimisto ei tee mitään. En tajua, miksi allekirjoitetaan aluksi joku sopimus, jos toimisto ei muka voi tehdä mitään. Samaan aikaan toimistolle oli menossa myös kämppikseni, jonka kanssa on ollut ongelmia. Hassua oli kuunnella tilitystä kolmannelta ja kun tämä minun kämppis oli vielä samaa mieltä. Kai meidän ongelmat on pienempiä ja ehkä hänkin tajuaa kuitenkin jotain. Viime päivät on muutenkin menneet hänen kanssaan paremmin.

Kysyimme myös sähkölaskusta. Meillä se on hirveän iso. Muissa kämpissä pienempi, vaikka olisi enemmän ihmisiä. Muut kaikki kokkaa ja lämmittää vetensä kaasulla. Meillä kaikki menee sähköllä. Toimistonaikkonen siinä kertoi sitten, että muilla on boilerit jne. Sanottiin kämppikseni kanssa, että niin meilläkin. Hän sitten ihmettelemään, että miksi se on päällä, kun meillä tulisi hanasta muutenkin lämmintä vettä. Se on ollut päällä kesällä, siksi kun Moldovassa on pari kuukautta, jolloin ei hanasta saa lämmintä vettä. Silloin boileri on päällä. hmmm. kiva. Mutta oiskohan sen voinut kertoa meille aiemmin.

Nyt lähden Bliniravintolaan tuohon naapuriin. Juuri sain tekstiviestikutsun aikaisemmin mainitsemalta kaverilta, siltä poissatolaltaan olevalta. Ehkä samalla reissulla voimaudun ostamaan hehkulampun. Maksaa kuulemma 3 leitä.

Ps. tänään tajusin, miten kova ikävä mulle tulee näitä lapsia. Koulun jälkeen annoin tekemäni lapaset ja valokuvan kehitysvammaiselle pojalle, joka oli yli viikon kotona. Hän oli niin ihana! Hän vaihtoi kouluvaatepinkasta vanhat sormikkaat tekemiini. Ja jos jotain laittoi siihen päälle, hän heti kävi nostamassa ne päällimmäiseksi. Välillä hän toki esitteli niitä ja kuvaa keharitytölle, joka sitten haki laatikosta antamani kuvan. Hän käyttää tekemiäni sukkia koulussa ja pistää ne vinhasti taskuun matkaksi. Yleensä kaikki putoo. Ne ei ainakaan vielä. Ihkuja!!