Oon koneelta kattonu pari leffaa. Kuolleiden runoilijoiden kerhon ja Tummien perhosten kodin. Tummien perhosten kodin tiesinkin olevan aiheesta, mutta en yhtään muistanut, mistä Kuolleiden runoilijoiden kerho kertoo, vaikka olen siitä kuullut. Se pisti miettimään, onko jotenkin tuhoisaa kannustaa lapsia omaan ajatteluun. Heille tulee tietenkin halu saavuttaa jotain enemmän ja heidän tilanteessaan mahdollisuuksia ei kuitenkaan ihan hirveästi ole. Tummien perhosten kodissakin huostaanotetuille pojille annetaan ajatus paremmasta. Aiheuttaako sitä näille lapsille vaan isomman pettymyksen, jos yrittää vähän jotain erilaista ja vapauttavampaa.
Ihan mikrotasolla tässä vaan käveltiin päiväkotilasten kanssa takaperin kotiin. Ne kävelee paljon rauhallisemmin niin. Pysyvät lähellä ja kiltisti. Yksi sitten kuitenkin sattui tömähtämään takamukselleen tienposkessa olevaan kukkapenkkaan, joka (niin kuin kaikki täällä) oli pelkkää mutaa. Tietenkin sillä hetkellä johtaja tuli vastaan, kun odotti jotain vierasta saapuvaksi autolla. Tämä tömähtäjä ei sitten saanut lähteä seuraavana päivänä ostoskeskuksen askartelutapahtumaan...
Kyseisessä askartelutapahtumassa oli ihana huomata moldovalaisia nuoria naisia ohjaamassa lapsia ystävällisesti.Tosi tärkeetä meidän lapsille. Ja tietenkin myös se, että oli muitakin lapsia. Mukava tapahtuma kaikenkaikkiaan.
Päiväkodista tullessa (just ennen kaatumista) tajusin, miten paljon tilanne on muuttunut. Muistan, kun joskus syksyllä hain lapsia päiväkodista. Ne vaan näytti kieltä, juoksentelivat minne sattuu ja tappelivat keskenään. Oli niin turhauttavaa, kun ei osannut yhtään edes komentaa ja tiesi, että työntekijä käyttäis aika kovia otteita ja välillä oli vaan pakko pitää jonkun kädestä tosi kovaa, ettei se karkais. Nyt on jo tosi mukavia yleensä paluumatkat. Tiedä sitten, mistä johtuu. Tietenkin ne nyt luottaa paremmin, kun olen ollut pitkään. Osaan jo vähän kieltä ja olen johdonmukaisesti "kolleroinut" työntekijöille tai johtajalle, jos ovat olleet tuhmasti. Ovat sitten saanet senmukaisen seurauksen. Todennäköisesti ovat olleet ilman ruokaa, joka toisaalta tuntuu tosi pahalta, mutta ilmeisesti on tepsinyt... Johtaja taas on huutanut ja uhkaillut "casa de copii"lla (eli lasten kodilla, on siis olemassa astetta pahempi paikka, oma työpaikkanihan on virallisesti "family type center" eli perheen kaltainen keskus, vaikka aika kaukana perhe siitä on...)
Viikot vähenee ja ajatukset vaihtelee. Kiva on päästä Suomeen, mutta on se kova paikka jättää nää muksut. Toisaalta tilanne pidemmän päälle kyllä alkais ahdistaa ihan todenteolla, se miten ei vaan saa sanotuksi ja keskustelluksi, miksi kukakin mitäkin tekee.
Nyt esimerkiksi johtaja vei melkein kaikilta lapsilta melkein kaikki joululahjat, kun eivät olleet pitäneet niistä huolta. Kukaan ei ikinä opeta niille, miten pitää huolta mistään. Huudetaan vaan ja sanotaan, että nopeemmin, nopeemmin. No millä h*#vetillä sitä pitää huolta jostain palapelistä jos on 3 sekuntia aikaa olla ruokapöydässä. Ihan syvältä.
Pari lasta on alkaneet tosi usein sanoa, että "I love you" ensin romaniaksi ja sitten englanniksi. Sen jälkeen joskus tulee pyyntö pelata mun kännykällä, että en sitten tiedä, kuinka vilpitön tuo lause sitten onkaan. Mutta jos siinä vähänkin jotain perää, niin taitaa taas olla yksi menettämisen paikka edessä alle kahden kuukauden päästä niillekin lapsille. Onko tämmöinen puolenvuoden jakso, tai vuodenkaan ollenkaan reilua niille lapsille? Tulee, on ystävällinen ja hyvä ja sitten lähtee... aika ketkua. Sori lapset.
Samahan se on sit kun opettajaksi rupeat... tai no, pari vuotta kai sitä samojen kanssa parhaimmillaan on, joka tietysti on kauemmin, mutta kuitenkin. Jos oot hyvä siellä, ja joskus vielä kenties pidät yhteyttäkin niin varmasti on vaikutuksesi kauaskantoinen ja parempi kuin mikään paikallakoskaanolemattomuus :) On se varmasti kuitenkin tärkeää että on edes joku tässä maailmassa joka uskoo ja pitää huolta.... ja ne varmaan ymmärtää että lähdet kotiin, et kuole. Tsemppiä loppuaikaan ja pian nähdään taas <3
VastaaPoistaKyllä omien muksujen vielä kelpaa vaikka Äiti välillä vähän huutaakin.Siellä taitaa olla pahempi meininki kuin armeijassa...eikö siellä palkita lomilla kun menee hyvin.Ymmärtääköhän ne lapset odottaa tai toivoa parempaa?Onhan heillä parempi siellä kuin taivasalla tai niissä huonoissa kotioloissa mistä ovat lähtöisin.Aika karmistuttavaa kaikenkaikkiaan.Sulle taas turhauttavaa kun yrität auttaa ja et kuitenkaan pääsee puuta pidemmälle.Onko tämä lastenkoti sellainen,että siellä on aina vapaaehtoisia töissä?T:Tuija
VastaaPoistaKämppis oli just kattonu dokumenttia, missä sanotaan, että jos lapsia ei olisi saatu lastenkoteihin, heidät olisi todennäköisesti myyty. Se, mihin tarkoitukseen jää sitten kuulijan mielikuvituksen varaan.
VastaaPoistaJa tosiaan niistä lasten toiveita ja odotuksia en ihan hirveästi edes uskalla kysyä... saati herättää mitään uusia. Muutaman isomman kanssa juteltua, ovat kyllä sanoneet haluavansa lapsia. Toivottavasti on sitten myös halu pitää siitä huolta, uskon niin.
Ymmärtääkseni tuolla on nyt ainakin muutaman vuoden ollut aina vapaaehtoisia.