Marjukka ja maailmantuska

Dokkarien ja TVn katselu on jatkunut. Koska täällä ei tuskaa tarpeeksi saa katsoin ykkösen Auschwitz dokkarin ja sitten semmoisen elokuvan kuin Precios, joka kertoo hyväksikäytetystä amerikkalaisnuoresta.

Yksi työntekijä ja toinen keittäjistä sanoivat itsensä irti. Yksi lapsi haluaa lähteä kotiin.

Mulle tämä selvisi, kun tyttö alkoi itse mulla jutella. Se oli aivan innoissaan. Ajattelin, että ehkä siellä on asiat sitten paremmin. Siellä kotona. Myöhemmin kuulin, että tyttö oli jäänyt kiinni varastelusta. Olivat pitäneet ison kokouksen kaikkien lasten, työntekijöiden ja vapaaehtoisten kanssa. Olivat päättäneet, että tyttö saa vielä mahdollisuuden varastelusta huolimatta, mutta hän itse haluaisi kotiin.

Taas eilen kouluun mennessä ja sieltä tullessa se aivan innoissaan selitti siitä, millaista kotona on. Kaikki tuntee kaikki, on eläimiä ja isoäiti on enemmän kavereita. Selitti, miten isoisä (joka nyt on kuollut) oli jahdannut häntä kepillä. Jee, jee, jee. Se tyttö ei meinannut pysyä housuissaan ja oli yhtä hymyä ja ystävällinen kaikille.

Illalla oli sitten jatkokokoontuminen kaikkien kanssa. Kaikki sai sanoa mielipiteensä. Pienet lapset olivat niin kovin hellyyttäviä. Monet sanoivat, että jos tyttö haluaa mennä, niin hänen pitäisi voida mennä. Pomo sitten selvensi tilannetta, että tottakai te kaikki haluatte kotiin. Haluatte perheeseen, mutta tällä tytöllä odottaa siellä maalla isoäiti ja serkku (myös nuori tyttö). Isoäidin eläke on 480 leitä kk. Jo aikaisemmin tyttö oli asunut isoäitinsä kanssa, mutta silloin isä oli auttanut rahallisesti. Nyt isä on kuollut. Äiti on ties missä, alkoholisti ja mitä vielä.

Yksi vähän vammainen poika sanoi, että eikö se voisi mennä sinne maalle ja ehkä se löytää hyvän perheen. Joku lapsista naurahti. Pomo sanoi, ettei kannata nauraa. Suurin osa niistä lapsista on ollut perheessä ja jossain vaiheessa se elämä on vielä voinut olla hyvää elämää. Tällä pojalla ei koskaan ole ollut perhettä. Hän ei tiedä, mikä on perhe.

Pomo selitti, että kaikkien muiden paperit ovat valmiina, odotetaan vaan, että sopiva perhe löytyisi. Ainoa, jolta vielä puuttuu yksi paperi, on tämä tyttö, joka haluaisi lähteä nyt kotiin. Silloin se prosessi tietenkin pitkittyisi. Katsotaan nyt, mitä viikonloppu tuo tullessaan, mutta pitää koittaa pomon kanssa jutella, olisiko mahdollista, että tyttö nyt kävisi kotosalla. Näkisi, mitä se oikeasti on. Selvästi hänellä on väärä kuva siitä, millaiseen ympäristöön hän palaisi. Sellainenkin reissu tietenkin vie rahaa ja aikaa ja nyt kun työntekijätkin ovat kortilla, niin en tiedä onnistuuko. Sitä yksi työntekijäkin ehdotti.

Oli tosi koskettavaa kuulla kaikista niistä lapsista ja miten ne niin kovasti toivovat sitä perhettä. Mielenkiintoista, miten suoraan ja avoimesti asioista puhutaan. Kenen äiti on prostituoitu, kenen alkoholisti, kuka hakkasi ja kuka hylkäsi kadulle tai sairaalaan, kenen vanhemmat taas ovat kuolleet. Onhan se rankkaa lapselle, mutta eipähän ole turhia haavekuvia takaisin tulevasta vanhemmasta.

Torstaina ja perjantaina toiset vapaaehtoiset olivat siis koulutuksessa ja minä olin yksin. Tein kaikki kolmevuoroa. Eli olin töissä 7-19. Nyt kun työntekijätkin hupenevat, ei oikein muuta voi. Inhottavaahan tässä nyt on se, että seuraavaksi, kun muut vapaaehtoiset ovat poissa, he ovat poissa koko viikon. Ja silloin myös äiti ja Tuija tulevat. Pitää koittaa järjestää aikaa myös heille. Nyt kun alkaa viikot vähetä, niin tuntuu vaan jotenkin siltä, ettei millään pysty antamaan ja tekemään tarpeeksi ja että olisi voinut ja olisi pitänyt niin paljon enemmän.

Ja vaikka kuinka kiva on tulla Suomeen ja nähdä kaikkia kavereita ja olla asumatta kahden keskenkasvuisen pojan kanssa, niin kuinka paljon voikaan ahdistaa ajatus siitä tavaran ja mahdollisuuksien paljoudesta mikä siellä on ja miten paljon lapset ja aikuiset silti valittavat ja vaativat.