työpaikasta, työtovereista ja lapsista

Sateisena lauantaiaamuna, ennen viinifestareilla käväisyä valmistin suomalaissaksalaisella riisipuuroassosiaatiolla muunneltua perinteistä mamaligaa. Mamaliga on maissijauhosta keitetty keko, jota yleensä syödään ruuan lisukkeena. Minä ja J keitämme sen maitoon ja syömme kanelin ja sokerin kera. Nam.

Työpaikkani on siis kaksikerroksinen, noin 17 lapsen keskus. Alle kouluikäisiä on 4, aluksi he olivat päivät kotona, mutta nyt olleet päiväkodissa jo kaksi viikkoa. Lievästi kehitysvammaisia on kaksi, näkövammaisia on kaksi, yksi liikuntavammainen poika tuli viimeviikolla. En tiedä, jääkö hän sinne asumaan, vai onko hän jonkinlaisella jaksolla, kun tuntuu, että muut lapset jo tuntevat hänet, eli että hän olisi ollut siellä aikaisemminkin. Lopuista yksi tyttö käy venäläistä koulua ja loput käyvät normaalikoulua, yhdellä heistä on toisen puolen käsi ja jalka poikki kyynärtaipeesta/polvesta. Ei tietenkään ole mitenkään informoitu, onko vamma synnynnäinen, mutta epäile tapaturmaa, sillä tyngät ovat arpisia. Kotona hän hyppelee yhdellä jalalla, kouluun hän kävelee kainalosauvoilla. Pitänee laittaa kuvia hänen tyylistään, sillä sitä on vaikea kuvailla. Hän osallistuu kaikkeen, eikä todellakaan jää muista jälkeen.

Keskuksella on johtaja ja kaksi toimistotyöntekijää, jotka ovat paikalla pääasiassa virka-aikaan, paitsi kun ovat jossain tapaamisissa. Johtajaa itseään ei siis kovin usein nää, ja kun näkee hän on huoneessaan puhelimessa. Ilmeisesti pääasiassa varainhankintaa. Toinen toimistotyöntekijöistä puhuu kohtuullisen hyvää englantia ja on myös todella mukava.

Varsinaisia lasten kanssa työskenteleviä on ehkä noin 8. Ne kun aina vaihtelee, niin on vaikea pysyä perässä. He tekevät 24 tunnin työvuoroja ilmeisesti kaksi tai kolme päivää viikossa. En ole vielä ihan päässyt kärryille, onko joku aina ylä- tai alakerrassa, vai vaihtelevatko kaikki kerroksia. Yleensä työntekijöitä on 2/kerros. Joskus päiväaikaan, kun lapset on koulussa, vaan 1/kerros. Kaikki työntekijät ovat naisia. Kaksi puhuu vähän englantia. Pari kolme on osoittanut kiinnostusta ja kannustusta meitä vapaaehtoisia kohtaan. Osa on aika neutraaleja ja sitten yksi vaikuttaa jotenkin vihaiselta… voi olla että sillä on vaan ollu huonopäivä tms.

Sitten joitain ajatuksia töistä. Yleistä asiaa, mutta pääasiassa johdateltuna perjantainkokemusten kautta. Perjantai oli vähän outo ja tyhmä päivä, yleensä töissä on ihan kivaa.

Päällimmäisenä tuntuu olevan vaatettaminen. Lapsilla on erikseen koulu- ja kotivaatteet,  mikä on tietenkin järkevää. Aamuvuoroon mennessä lapset yleensä istuvat leikkihuoneessa kouluvaatteisiin pukeutuneena. Ei ole varsinaisia koulupukuja, mutta vaatteisiin todella panostetaan. Pojilla on usein puku. Tytöilläkin suorat housut ja ainakin kopisevat kengät, jotka ainakin nyt vaikuttavat aika kylmiltä. Päiväkotilaisten kanssa tilanne on jotenkin oudoin. Heidät on puettu aamulla vähän parempiin päiväkotivaatteisiin. Venäläiseen kouluun menevä tyttö yleensä vie heidät kanssani päiväkotiin. Ennen lähtöä tarkistetaan, että paita on housuissa ja kaikki muutenkin ”frumos”. Eli kauniisti. Tämä sisältää yleensä retuutusta ja huutamista, sillä kaikki ei tietenkään ole ”frumos”. Välillä pitää jotain vaihtaa. Tässä on vaikea olla apuna. Osaan kyllä laittaa paidan housuihin ja katsoa, että vaatteet ovat hyvin päällä, mutta en tajua sitä ainaista vaihtamista, kun en näe eroa vaihdettujen välillä. Niin ja päiväkotilapset ovat yleensä jo seitsemältä ulkovaatteet päällä vaikka lähdemme heidän kanssaan vasta varttia vaille kahdeksan. Kun sitten päästään hyvin lähellä olevaan päiväkotiin, niin vaihdetaan niitten lasten vaatteet. Eli niillä on siellä kaapit, missä on vaihtovaatteet. Näissäkään harvoin nään eroa, enkä ole varma, vaihdetaanko ns. huonompiin vai parempiin.

Kysyin kerran englannintaitoiselta toimistotyöntekijältä vaatteista. Hän sanoi, että johtaja on hyvin tarkka, että lapset pukeutuvat hyvin. Lapset tulevat huonoista oloista, eivätkä ole oppineet, miten pukeudutaan. Pitää siis opettaa ero hyvien vaatteiden ja arkivaatteiden välillä, sekä että vaatteet ovat kauniisti päällä. Ymmärsin idean, enkä viitsinyt kysyä, miten huutaminen ja retuuttaminen liittyvät tähän. Tai täysin mielivaltainen vaatteiden vaihtaminen. Ehkä se vielä selviää.

Vaatteita myös järjestellään lähes rituaalisesti. Todella usein uudelleen järjestellään kaikki vaatteet ja viikataan ”frumos”. Sitten pitää vielä asettaa ne ”frumos” kaappiin tai laatikkoon, jotka yleensä ovat liian täynnä. Tuntuu, että tälläkään järjestelyllä ei ole mitään suurempaa, työntekijöiden yhteistä linjaa. Kaapit ja laatikot voisi vaikka nimetä koulu ja kotivaatteiksi ja kenen vaatteita ne ovat. Tätä ehkä ehdotan myöhemmin. Sitten mustakin vois olla apua, kun tietäisin mikä vaate minnekin menee, tai milloin pitää jostain jotain ottaa.

Perjantaiaamuna, kun menin töihin minulle kerrottiin, että päiväkotilaiset eivät mene tänään päiväkotiin. Syytä ei kerrottu. Kaksi alakerrassa asuvaa päiväkotilasta seisoi leikkihuoneessa kädet ylhäällä seinää vasten. Jos lapset pitävät liikaa meteliä, heitä yleensä seisotetaan näin. Liikuntavammainen (joka ei siis puhu) ja toinen näkövammaisista pojista olivat huoneessa. Näkövammainen selitti, että lasten pitää seistä niin. Johtaja on käskenyt. Oletin, että he ovat tehneet jotain pahaa. En kiinnittänyt heihin huomiota, tai käskin pysyä paikallaan ja pitää kädet ylhäällä. Nämä käskyt on tullut kuultua niin monta kertaa, että muistin ne. Ihan hirveän hyvää vaikutusta sanoillani ei kuitenkaan ollut. Ja he koittivat kokoajan hakea huomiotani.

Tässä tullaankin siihen, miten täällä toimitaan. Lapsia siis komennetaan ja heille huudetaan paljon. Heidän käsketään seistä kädet ylhäällä seinää vasten, tehdä läksynsä hiljaa tai istua sohvalla. Sitten lähdetään pois huoneesta ja lapset eivät tietenkään tee, niin kuin on käsketty. Lapset eivät ole tyhmiä ja pääasiassa he kuuntelevat tarkkaan, koska joku aikuinen tulee ja tekevät sitten, niin kuin on käsketty. Jos joku joskus jää kiinni, tulee tietenkin lisää huutoa. Ja sitten aikuinen taas poistuu huoneesta. Lapset ovat selvästi oppineet, että vapaaehtoisista ei tarvitse niinkään välittää ja rikkovat käskyjä edessämme. Kun sana ei kuulu ja ei oikein osaa muillekaan kertoa, niin minkä siinä sitten mahtaa... Ja kun käskyt sitä paitsi välillä ovat ihan syvältä, niin ei ole ihan hirveän kova motivaatiokaan kertoa, vaikka toisaalta ei halua myöskään vastustaa muita työntekijöitä, varsinkaan, kun ei tiedä taustoja, kun niistä ei tietenkään edes yritetä kertoa.

No, takaisin perjantaihin, vein sitten tytön venäläiseen kouluun ja sitten kaksi kehitysvammaista heidän kouluunsa. Yläkerran päiväkotilapset olivat yläkerrassa ja alakerran päiväkotilapsista toinen järjesteli vaatteita ja toinen seisoi kädet seinää vasten toimiston oven vieressä. Toimistossa oli yksi työntekijä. Kysyin, mitä voin tehdä. Halusin ehdottaa, että voisin tehdä jotain lasten kanssa, mutta työntekijä pyysi minut lakaisemaan pihan ja muuta kotityötä. Sinänsä hyvä, että lasten ei tarvitse sitä kylmässä tehdä. Mulla ainakin oli hyvät ja lämpimät vaatteet. Kun sain hommat tehtyä yläkerran päiväkotilaiset olivat tulleet alas piirtelemään. Minä menin heidän kanssaan ja oli kivaa.

Kysyin yhdeltä työntekijältä, miksi lapset eivät menneet tänään päiväkotiin. Hän selitti jotain ja sitten että kaikki lapset menevät tänään kirjastoon. En siis loppujen lopuksikaan ole varma, olivatko he missään vaiheessa tehneet mitään pahaa, vai oliko kyse vain siitä, että heidän ei kannattanut mennä päiväkotiin, kun heidät olisi pitänyt hakea kesken päivän pois kirjastoreissua varten. Hain tytön venäläisestä koulusta ja kun tulin takaisin, kysyin saanko tehdä jotain lasten kanssa. Molemmat alakerran päiväkotilaiset seisoivat nyt kädet ylhäällä toimiston oven vieressä. Sain luvan ja mentiin noin puoleksi tunniksi rakentelemaan palikoilla.

Sitten lapset menivät syömään ja minä lähdin kotiin.

Oikeestaan mua tosi paljon harmitti tuo päivä. Ensinnäkin, että en saanut selvää, olisinko voinut enemmänkin leikkiä lasten kanssa ja auttaa heitä järjestelemään vaatteita. Ja etenekin, että olisin halunnut sinne kirjastoon, mutta työvuorossa oli just se yks vähän vihainen työntekijä, enkä jaksanut hänelle selittää, että oikeastaan haluaisin lähteä heidän kanssaan sinne kirjastoon… Kirjastoharmituksessani taas muistin, että tulin tänne ennen kaikkea auttamaan niitä lapsia, enkä itse pääsemään kirjastoon. Ja sitä paitsi, ehkä vielä pääsen sinne. Olin sitäpaitsi väsynyt ja nälkäinen, joten oli ihan hyvä päästä kotiin.

Töissä on siis vielä lihava, kultahampainen keittäjä. Hän on ollut viikon lomalla, joka on selvästi tylsistyttänyt työviikkoani. Yleensä autan häntä ja käyn hänen kanssaan kaupassa ja välillä hän ostaa meille jotain rasvaisia herkkuja. Nyt on joku valkoisiin pukeutunut sijainen ollut siellä, eikä ole paljon puhellut.

Kärsivällisyyttä ja ymmärrystä siis koitellaan ja kun romanian ope on joutunut perumaan tunteja, on kielenoppiminenkin aika heikossa hapessa. Koitan parhaani vapaa-ajalla, mutta kyllä se ohjatusti olisi helpompaa ja tulisi ne virheetkin korjatuksi. Aamuvuorot tosiaan on aika hiljaista ja yksinäistä sukkien neulomista, joten kieli ei juurikaan kehity. Mulla on nyt mun ja toisen vapaaehtoisen muiden aikataulujen takia ollu paljon aamuvuoroja, katotaan, kuinka hommat etenee.

Älkää nyt kauhistuko. Tuo esimerkkipäivä ei ollut tavallinen päivä, mutta halusin kuitenkin kertoa sen, kun siitä näkee sitä asennetta, että lasten pitää olla hiljaa, kiltisti ja kauniisti, mutta sitten heille kuitenkin aina huudetaan. Ehkä vaikeinta on, kun ei tiedä, millaisista oloista lapset tulevat: todennäköisesti keskuksen olot ovat paljon paremmat, kuin heidän kotiolonsa!!

Tämä tietenkin vaan pintaraapaisu ja palaan aiheeseen taas ja voin kertoa myös kouluista ja lapsista tarkemmin.