Epäkoherenttia, elämää suurempaa pohdinta hyväntekemisestä, oikeudenmukaisuudesta ja itsekkyydestä

Oon viimeaikoina pohtinu paljon tulemistani, olemistani ja tekemistäni. Tietynlaiset vastoinkäymiset, uudet kokemukset ja odotusten toteutumattomuudet, ajatteluttaa, miksi sitä oikeastaan tekee, niinkuin tekee. Mikä on oikein? Mikä on itsekästä? Onko oikein tehdä hyvin itsekkäistä syistä? Mikä ei ole itsekästä?

Ensiksikin rahakysymys. ICYEn ohjelmassa luvataan täysi ylläpito ja työmatkat. Minulle tarjotaan asunto ja 1100 leitä kuukaudessa. Olen pyrkinyt tekemään kuukausibudjetissa pysymissuunnitelman, ihan vaan siksi, että tiedän saanko sen, mitä minulle on luvattu. Pystyisinkö elättämään itseni saamillani rahoilla? Onko budjetissa pysyminen vaikeaa vain siksi, että asutaan isossa kaupungissa, jossa on paljon tarjottavaa. Edellisviikonloppuisella maaseutukäynnillä tajusin, että jos asuisikin siellä, ei olisi mitään paineita lähteä viettämään iltaa, ostaa placintaa kioskista tai käyttää puhelinta. Illanviettopaikka olisi jonkun paikallisen koti, placintat valmistettaisiin itse ja kännykkä ei siellä edes kuulunut.

Asun kuitenkin kaupungissa, asunnossa, jossa ei ole uunia. Minulle ja kolmelle kämppikselleni tarjotaan yhteensä yksi kattila ja yksi paistinpannu. Kokkausmahdollisuuksien rajoitteisuudessa, kaupunkihoukutuksilla ja -hinnoilla budjetissa pysyminen on vaikeaa. Oletan, että täysihoitoon kuuluu täysipainoinen ravinto, peseytyminen ja siivoaminen.

Olisiko eettisempää, solidaarisempaa tai jotenkin vaan maailmankaikkeudellisesti oikein yrittää elää paikallisten tavoin ja kituuttaa kuukausituloillaan, jotka eivät jää kovin kauas paikallisen duunarin palkasta. Vai olisiko kenties sittenkin parempi kuluttaa kesätyösäästöjä ja siten kohennuttaa paikallista taloutta? Vai selitänkö paikallisen talouden kohennuttamisella pahoja tapojani?

(Oltuani yhteydessä Suomen päähän raha- ja ruuanlaittomahdollisuusongelmista, niihin on luvassa kohennusta. Sorron ääni on kuultu!)

Toinen alkuhankaluus on ollut työpaikan odotusten toteutumattomuus, joka saattaa olla vain alkukankeutta. Toki tilanne parani jo edellisperjantaina, kun otin tilannetta haltuuni. Siivoaminen ja paprikoiden pilkkominen ei vastaa ohjelman kuvausta, eikä anna minulle kovinkaan paljon ammatillisesti. Mutta tulinko tänne kehittyäkseni ammatillisesti vai auttaakseni lapsia, jotka eivät voi asua kotona? Auttaako siivoaminen ja paprikoiden pilkkominen näitä lapsia? Auttaa. Paprikoita säilöessäni varmista, että lapset saavat monipuolisempaa ruokaa talvellakin. Mutta kun siivotessani toinen ohjaaja näprää kännykkäänsä, on aivan sama, kumpi meistä sen tekisi. Mutta toisaalta, onko tuo 24 tuntista päivää tekevä, todennäköisesti alipalkattu varaäiti rentoutuneempi ja siten ystävällisempi lapsille, jos minä teen siivouksen? Siksi aloitin sukkaprojektin, jotta, silloin, kun minua ei oikeasta tarvita tekemään jotakin ja kun lapset eivät ole paikalla voin käyttää aikani lasten hyväksi neulomalla heille sukkia. Sekään ei toki kehitä minua ammatillisesti, mutta pitää lasten jalat lämpiminä sitten talvella. Lankoihin menee ehkä 3€/lapsi, joita on 17, eli ei kovin suuri rahallinen panostus ja konkreettista hyvää lapsille ja järkevää tekemistä päiviksi.

Olen toteuttanut tätä projektia nyt viikon verran. Kysyin aluksi englantia puhuvalta assistentilta, oisko tämä ok. Ja hän sanoi, että on. Ajatuksesta ei kuitenkaan ilmeisesti oltu ketään informoitu ja sain monesti erikoisia katseita, kun neuloin… Olen siis erikseen kaikille työntekijöille mainiolla (lue:surkealla) romaniankielentaidollani selittänyt, että neulon kaikille lapsille sukat. Ihailua ja kehua on tullut monesta suunnasta ja vakihenkilökunta ei niin helposti pyydä mua tekemään kaikkia siivousjuttuja. Toki olen heille sanonut (ja ilmeisesti tullut ymmärretyksi), että sanovat, jos tarvitsevat apua, mutta muuten kulutan aikani neulomalla, kun lapset ovat koulussa.

Tänään (ma 4.10) rouva isorouva tuli paikalle ja kysyi mitä teen. Hän on hieman hyökkäävä ja outo ja en tiennyt, tiesikö hän sukkaprojektistani ja mitä siitä ajattelisi. Rintarottingilla sanoin, että teen sukkia lapsille ja esittelin tekeillä olevaa luomusta. Hän korjasi ääntämystäni sanassa "sukka" viidesti ja sanoi sitten ”loistavaa, kiitos todella paljon”. Projektillani on siis korkeamman asteen siunaus.

Sitten on vielä tämä matkustelu, joka kolkuttaa omaatuntoa. Paikallinen maaseutumatkailu on hienoa ja tukee valtion taloutta, mutta kun on paineita tuohon syntiseen lentämiseen ulkomaille. Itsekkäästi haluan nähdä Brysselissä olevaa poikaystävääni ja hänen olosuhteitaan siellä. Itsekkäästi haluaisin myös nähdä kovaa vauhtia kehittyvää veljenpoikaani ja pitää sylissä tulevaa kummilastani. Ehkä vanhempien näkeminen ois ihan jees. Nämä itsekkyydet kuitenkin kuormittavat ympäristöä pahan kerran, eikä tuota kuormitusta ainakaan Suomeen syntyisi, ellen olisi täällä. Onko hyvyyden kertymän lopputulema negatiivinen, jos kesken vapaaehtoistyöpuolivuotiseni lennän kaksi kertaa Euroopan sisällä? Toki lapset ovat saanet leikittäjän, kouluunsaattajan ja lämpimät sukat, mutta entä ilmastonlämpenemisen aiheuttamat katastrofit tulevaisuudessa?

 Näitä elämää suurempia kysymyksiä pohtiessani sain linkin Eerolta oikein osuvasti http://www.hs.fi/juttusarja/kiiskinen/artikkeli/Omantunnon%20vapaudesta/1135260395624

Maailma on anuksesta ja siinä on vaikea tehdä hyviä ja oikeita päätöksiä ja teemme kuitenkin aika paljon hyvääkin hyvin itsekkäistä syistä. Itsekkyys ei kuitenkaan tee hyvää pahaksi eikä paha teko toisaalla kai muuta toisaalla tehtyä hyvää turhaksi.

Samalla käy ajatus tulevassa. Mitä haluan elämältäni? Kuten aikaisemmin mainitsin, haluan enemmin aikaa, kuin rahaa. Haluan aikaa itselleni ja läheisilleni. Aikaa rentoutua, pitää huolta itsestäni ja luonnosta. Aikaa huomioida läheisiäni ja muita huomion tarpeessa olevia. Mutta onko sekin itsekästä, jos kiireen vaakakupissa painaa ammattikunnan hyvinvointi ja oikeusturva, esimerkiksi järjestötoiminnan tai koulun johtoryhmän kautta?

Tätä kaikkea kai voi pohtia ikuisesti, enkä usko löytäväni viisasten kiveä. Kirjoitin tekstin pääsisällön matkustelu-, raha- ja työkriisissä reilu viikko sitten. Nyt teksti tuntuu jo hieman epäajankohtaiselta, sillä jonkinlaista kehitystä on tapahtunut joka asiassa, eikä kriisintunne ole enää akuutti. Halusin kuitenkin jakaa tekstin, ihan silläkin, että huomaa, miten nopeasti asiat ja tilanteet muuttuvat, osittain omasta aloitteesta ja osittain omalla painollaan. Myös tajunta siitä, mitä kaikkea (kärsivällisyyttä, monikulttuurista ymmärrystä, itsetuntemusta, pettymyksensietokykyä...) tältä ajanjaksolta itse saan, vaikka pyyhkisin puolivuotta pölyjä, on kirkastunut tässä viikon aikana.

Kaikessa kriisissä on ihana huomata, että jotkut asiat helpottuvat: Helpompaa täällä on ostaa tomaatteja, joita en Suomessa ole pystynyt ostamaan vuosiin, kun en ole ollut varma, minkälaiset tomaatit kuormittaisivat luontoa vähiten. Täällä ne tulevat läheltä ja ovat luomua. Hyvällä omallatunnolla ja itsekkäästi maaseudun köyhien taloutta kohentaen syön ainakin tomaatteja niin kauan kun niitä torilta saa!