Vähän lisää työpaikasta ja uskosta parempaan

Edellisen työvuodatuksen jälkeen tuli sellainen olo, että pitää perustella itselle ja avata muille tilannetta. Ensinnäkin, miksi valitsin lastenkodin enkä koulua. Ajattelin, että lapset, jotka ovat lastenkodissa tarvitsevat enemmän apua, kuin lapset, jotka käyvät koulussa. Tämä on varmaan totta, on vaan turhauttavaa, kun ei varsinaisesti voi auttaa, niin kuin haluaisi. Mutta kuten aikaisemminkin jo olen todennut, ehkä pelkkä läsnäolo auttaa ja välillisesti jotkut toimeni voivat helpottaa varsinaisten työntekijöiden stressiä ja ehkä he ovat ystävällisempiä lapsille.

Täällä tulee tietyllälailla ”projetkikateus”, kun kuulee muiden kertova, mitä leikkivät ja tekivät lasten kanssa. Niissä paikoissa on siis materiaalia tekemisiin ja aikaa leikkiin. Siellä ollaan siis viihdyttämässä lapsia, joiden perustarpeet on jo tyydytetty, minä olen huolehtimassa lasten arjesta. Lapset tarvitsevat kuitenkin ensin perustarpeet tyydytettyä ja leikki, askartelu ja puuhastelu ovat sitten ekstraa, joskin tärkeää lapsen kehitykselle. Turhauttavaa on tietenkin se, että joskus, kun itsellä ja mielestäni myös lapsilla aikaa ja energiaa pelailuun olisi, ei ole varma, saavatko lapset, jotka on käsketty sohvalle hiljaa istumaan tai seisomaan seinää vasten, leikkiä kanssani, vai tuleeko siitä taas huutoa. Ja kun huuto ei (ainakaan vielä) kohdistu minuun, vaan lapsiin ”joiden pitäisi tietää”, enkä halua, että heille takiani huudetaan yhtään enempää, niin leikki tai peli jää joskus aloittamatta. Vaikka välillä kyllä tuntuu, että huuto menee kuin hanhen selästä...

Toisaalta yli kolme kokonaista viikkoa töissä tuntuu pitkältä niin toisaalta se on vasta alku. Kielitaitonikin on todella heikko. Minulla on vielä monta viikkoa edessä, jolloin voin tehdä jotain hauskaa lasten kanssa ja ihan aidosti huomioida heidät. Pitää vaan oppia maan ja talon tavoille ja tarttua tilaisuuteen, jos sellainen sattuisi tulemaan. Ja onhan sellaisen tultava.

Kehitysvammaisten koulussa olen päässyt luokkaan ja nähnyt vähän opetustakin. Henkilökunta on mukavaa ja he tuntuvat kohtelevan lapsia hyvin. Koulu on siis sisäoppilaitos, jossa käy myös ulkopuolisia, kuten meidän lapsista kaksi. Salaa ehkä toivon, että voisin vaikka kevään puolella olla siellä muutaman päivän lasten mukana. He kun menevät kouluun viimeisenä ja lähtevät ensimmäisenä. Motivaatiota kielenoppimiseen, että pystyisi ehdotuksen esittämään sekä töissä, että kyseisessä koulussa.

Lähiviikkoina voisin myös jutella englantia puhuvan toimistotyöntekijän kanssa siitä, mitä muut työntekijät meistä tietävät ja meiltä odottavat. Ymmärtävätkö he, että me haluamme leikkiä ja tehdä erilaisia juttuja lasten kanssa. Voisimmeko esimerkiksi tehdä jonkun suunnitelman ja saada jonkin ajan päivästä, jolloin voisimme rauhassa puuhastella joidenkin lasten kanssa, ilman, että joku aina huudetaan siivoamaan, auttamaan tai tekemään läksyjä. Kaikkien lasten kanssa ei, ainakaan tällä kielitaidolla, pysty samaan aikaan pelaamaan tai leikkimään, joten olisi hyvä olla heidän kanssaan pienissä ryhmissä. Mutta kun sitäkään ei sitten pysty ulkopuolelle jääville selittämään, että heidän kanssaan sitten joku toinen päivä jotain muuta, niin ei halua heille pahaa mieltä. 

Ilman kehittymiseen uskomista ei tällainen homma kauaa motivoi, mutta koska uskon itseeni ja lapsiin, niin uskon, että tulen saamaan mukavia ja sisältörikkaitakin kokemuksia töissä! Kärsivällisyyttä tämä ainakin kasvattaa, vaikka harjoitteluohjaajien mukaan minulla on sitä jo ollutkin yllin kyllin.